Muutto hoitu hirveessä hötäkässä isin ja yhen sirkuskaverin avustuksella. Eipä siinä ollu pahemmin ehtiny miettiä koko asiaa ku on ollu niin kamala kiire, tavaroiden pakkaamisenki hoidin kahtena viimosena yönä ennen muuttoa. Ku tavarat oli roudattu, luuttusin vielä lattiat ja huiskaisin oven kiinni ilman sen suurempia tunteita. Heippa naapuri, ei tuu ikävä!
Palasin kuitenki illalla vielä Kallioon hakemaan pyörääni ja kantamaan häkkivarastosta pari juttua ylös asuntoon turvaan. Siellä tyhjässä kämpässä seisoessani pysähdyin hetkeks ajattelamaan ja ku jätin avaimet keittiön pöydälle, yllätyin ku silmät täytty kyynelistä. En voinu sille mitään, tuntu aivan uskomattoman vaikeelta lähtee sieltä. Kaikki asuntoon liittyvät hyvät muistot ja siellä koetut tunteet tulvahti pintaan yhtäaikaa. Se oli ensimmäinen asunto, joka on tuntunu kodilta Lappeenrannasta muuton jälkeen. Unelmieni asunto parvella ja valkoisilla lattioilla. Viihdyin siellä. En oo varsinaisesti itkeny kertaakaan Helsinkiin muuttamisen jälkeen (paitsi Kanarialla ilosta), mutta tuona iltana mie istuin lattialla hämärässä, selkä vasten seinää, kyyneleet virraten.
Jossain vaiheessa alakerran naapuri tuli kotiin ja äänimaailma muuttu epämieluisaks. Kokosin itteni, annoin katseeni vaeltaa vielä viimeisen kerran huoneen ympäri ja kävelin ovelle. Kuluneen puolitoistavuotisen aikana oon parina yönä tullu kotiin koettuani jotain niin voimakasta ja pakahduttavaa et miun on ollu pakko jäädä eteiseen istumaan ihan hiljaa pitkäks toviks takki päällä ennenku oon voinu jatkaa nukkumaan. Se tunnelma sellasina hetkinä on tallentunu miun mieleen lähtemättömästi: hämärä asunto, sälekaihdinten raoista siivilöityvät valot, alhaalta kadulta kuuluvat satunnaiset autojen ja raitiovaunujen äänet, lämmin olo. Ku loin viimosen silmäyksen rappukäytävästä eteiseen, asunnossa oli just sellanen tunnelma. Painoin oven kiinni, puhkesin jälleen kyyneliin ja lähdin.
Miun tulee ikävä miun parvea, punaisia keittiönkaappeja, valkoista laminaattilattiaa, leveitä listoja ja korkeaa kattoa. Mut voi miten kiitollinen oonkaan siitä, että oon ollu Kalliossa asuessa niin valtavan onnellinen, kokenu niin hienoja asioita, tuntenu niin vahvoja tunteita, että sieltä oli vaikeeta lähtee. Oon eläny täyttä elämää ja se elämä jatkuu, uudessa asunnossa tulee uusia tunteita koettavaksi ja muistoja muistettavaksi. Ja viimein saan olla kodissani rauhassa. Vallilassa olo on tyyni. Kaikki on hyvin.
Laitan vielä itelleni pari kuvaa muistoks Flemarilta, nää on otettu kaks iltaa ennen muuttoa. Miun oli joskus tarkotus esitellä se asunto blogissa, mut enpä koskaan saanu aikaseks, joten näihin hieman sekaisiin tunnelmiin on nyt tyytyminen, lipastoki on näissä jo roudattu kaverin luokse hoitoon ja sen tilalla on epämääränen laatikko- ja rojuläjä.
