Itkin ilosta lentokoneen lähtökiihdytyksessä ja itkin vähän lisää ku lentokoneen ikkunasta näky tutut maisemat ja pyörät saavutti kiitoradan pinnan. Miten hurja tunneside voikaan johonki paikkaan olla. Vaihdettiin vieressäni istuneen saksalaisen naisen kanssa hymyt ja hyvät yöt ja kiiruhdin suupielet korvissa matkatavarahihnan kautta kaverini, Davidin, jalat maasta nostattavaan rutistukseen. Sara nappas meiät kyytiin terminaalin edestä ja istuessani auton niin tutuksi tulleelle takapenkille, tuntu ku en ois koskaan poissa ollukkaan. Palmut huoju lämpimässä yötuulessa auton kiitäessä pitkin moottoritietä. Käytiin heittämässä matkalaukku Davidille ja lähettiin etelään syömään ja kattomaan parit Drag Showt. Selvittiin sieltä takas vähän turhan myöhään ja oisin ihan kernaasti nukkunu lattialla mut David luovutti herrasmiesmäisesti koko makuuhuoneensa parisänkyineen miun käytöön. Seuraavana aamuna lähettiin erittäin pirteenä treenaamaan. Voi että oli ihana nähä kaikkia tuttuja jälleen!
Treenien jälkeen sain avaimet Airbnb:n kautta vuokraamaani asuntoon ja asustelin tyytyväisenä seuraavat yhdeksän päivää kolmen makuuhuoneen lukaalissani sirkuskoulun takana, kävelymatkan päässä Lidlistä, tuosta ruisleivän, rahkan, raejuuston ja kasvisperäisten ateriavaihtoehtojen luvatusta valtakunnasta.
Mentiin illalla taas etelään Saran kanssa, tällä kertaa kattomaan Davidin tanssishowta. Upea oli pukuloisto ja makeat latinorytmit! David jos joku osaa tanssia salsaa!
Käytiin shown jälkeen vielä syömässä Arinagassa jossain todella somassa pikku kuppilassa. Enpä oo vuosiin tilannu hampurilaista. Tää linssiversio ei ollu mikään tajunnanräjäyttävä kokemus mut oikein sievä se oli punajuurella vaaleanpunaiseksi värjättyine sämpylöineen.
Viikolla tuli treenattua melkeen joka aamu ja iltasin liityin ilma-akron tiiviskurssilaisten joukkoon. Osallistuin alkulämppiin ja pompin loppuajan nuoralla sillä välin ku muut kiipeili kankaissa. Päivisin en kauheesti asuntoni ulkopuolella viittiny liikkuu ku noilla leveysasteilla uv-indeksi huiteli 11 tienoilla näin kesäaikaan ja mie palan jo Suomessaki pilvisellä säällä mut käytin lämpöset illat hyväkseni ja nautiskelin ku ulkona tarkeni vielä puoliltaöinki ilman pitkähihasta. Päivälämpötilat hipo optimaalista 30 astetta ja aurinkoa riitti. Jotenki vähän surullista että Kanarialla oli öisin lämpimämpää ku vielä kertaakaan Suomessa päivällä tänä vuonna...
Loppuviikosta tuuli tyynty ja calima sumensi horisontin kietoen koko saaren kuumaan syleilyynsä. Lämpimät tuulet kuljettaa aika-ajoin Saharasta hiekkaa, joka jää leijumaan saaren ympärille saaden aikaan sumuisen vaikutelman. Aurinkoa se ei onneks pimentäny päivisin mut hauskasti häivytty vuoret.
Oltiin torstaina istumassa iltaa ilma-akrokurssilaisten kanssa ja perjantaina oli viimonen tunti. Meillä oli alkulämmittelyn jälkeen improvisointiharjotuksia kankaalla ja tuumasin että mikä ettei. Improtessa ku ei oo mitään väliä sillä, osaako niissä kankaissa tehä mitään oikeita temppuja. Tehtiin ensin yksin, mie lähinnä hihittelin koko oman vuoroni läpi, ei ihan irronnu mitään kovin sulokasta settiä. Sit saatiin pari ja meiän piti improvisoiden esittää dialogi kumpikin omassa kankaassa. Aluks mietin että ei apua, mitähän tästäki tulee, kunnon naurut ainaki yleisölle jossei muuta. Mut se oliki ihan mieletön kokemus. Meillä jotenki natsas sen jätkän kanssa ja koko homma meni niin intensiiviseks, että unohin pelätä esiintymistä, unohin miettii miten hölmöltä mahollisesti näytän ja itseasiassa unohin kokonaan että meillä ylipäätään oli yleisöö. Kaikki alko vähän ujosti vailla harmainta aavistusta siitä, mihin suuntaan lähteä, mut siitä muotoutu pian vahva, soljuva liikkeiden vuoropuhelu ja lopulta yhteinen kieli. Miul ei oo hajuukaan kauan oltiin lavalla, tuijotettiin vaan toisiamme ja annettiin yhteisen rytmin viedä. Saatiin ihan hullut aplodit ja oli mielettömän hyvä fiilis, vitsi että oli hauskaa!
Me esittäydyttiin tunnin jälkeen ja miun loistavan improparin nimi oli Hugh ja se puhu vielä kaiken lisäks parasta englantia, jota oon tällä saarella kuullu. Miulla ei ollu viikonlopulle mitään suunnitelmia ni kysyin haluisko se näyttää miulle hienon auringonlaskun jossain ja sovittiin maisemienkatselureissu sunnuntaille.
Hugh kierrätti miuta ensin silmiähivelevillä luonnonrannoilla ja rantakallioilla, vitsi että oli upeeta päästä tutustuu aitoon ja autenttiseen Kanariaan kauas turistialueiden vaikutuspiiristä jonkun paikallisen opastuksella. Käytiin uimassa aivan jäätävän kokosissa aalloissa ja pelkäsin koko ajan hukkuvani seuraavan tyrskyn voimasta. Meressä uiminen ei oo miun juttu, merta on hienoo katella sekä kuunnella ja rantavedessä on kiva kävellä mut sen voima on puistattava. Ku oltiin aikamme koluttu rantoja ja niiden kiehtovia, vulkaanisia kalliomuodostelmia, suunnattiin vielä etelämmäs kattomaan auringonlaskua.
Ehdittiin Puerto de Moganiin viimosilla minuuteilla. Ja sit kaikki oliki maisemiensa ja tunnelmiensa puolesta ku suoraan jostain ällöromanttisesta elokuvasta. Caliman sumentama horisontti, jossa meri häivytty taivaaseen auringon viimeisten säteiden kajastaessa utuisen pölyverhon takaa. Istuminen jyrkällä rantakalliolla tähtien syttyessä. Viereisestä kylästä kantautuva musiikki, rakettien pauke, valtavien aaltojen pauhu vasten rantakallioita. Kävely öisen Moganin läpi alta taloja yhdistävien, kukkia rönsyilevien holvikaarien, näköalapaikan korkeuksista aukeava valomeri. Ajaminen vasten yönselkää skandinaavinen folk (voi kyllä, wtf?!, ei ollu miun CD) taustamusiikkina.
Meillä oli sen verran kiva ilta ja tultiin niin hyvin juttuun että lähettiin vielä seuraavanaki päivänä pienelle maakuntakierrokselle. Hugh tekee aina välillä työkseen mystery shoppingia (eli se käy testaamassa erilaisia palveluja, esim. ostaa jotain jostain liikkeestä ja dokumentoi kaiken työnantajalleen) ja tänään kohteena oli jonku fancyn hotellin pari baaria. Siellä me siemailtiin virkistäviä coctaileja, jutusteltiin mukavia ja katseltiin terassin korkeuksista alla levittäytyvää merta ja hotellin hulppeeta allasvalikoimaa. Täytyy kyllä sanoo etten ikinä ite varais huonetta tollasesta turistirysästä, miust on paljon mielenkiintosempaa asua syrjemmällä ja nähä paikallista elämää.
Coctailien jälkeen Hugh näytti miulle vielä pari vaikuttavaa luonnonrantaa lisää. Kiivettiin rantakallioiden päälle ihailemaan utuista auringonlaskua ja lähettiin taivaan tummuessa laskeutumaan mutkittelevaa vuoristotietä takas kohti autoa. Matkalla alas vuoret kurkotteli meiän ympärillä joka puolella kohti tähtikirkasta taivasta ja ku pysähyttiin, oli aivan hiljasta. Mistään ei kuulunu etäisintäkään liikenteen hurinaa, ei edes luonnon ääniä. Ei tuulta, ei heinäsirkkoja. Kertakaikkisen täydellinen hiljaisuus. Siinä me seisottiin syvän ihmetyksen vallassa, hyvä ku kumpikaan uskals edes hengittää. Se oli hienoimpia asioita, mitä oon koskaan kokenu. Mentiin vielä rantaan istumaan, ihailemaan loputonta tähtitaivasta ja kuuntelemaan aaltoja. Siellä nähtiin sitte tietty nää loputki ällöromanttisen tarinan kliseet: linnunrata ja tähdenlentoja. Ku lopulta noustiin ja lähettiin autolle, joka paikka oli kasteen kostuttama. Tulisia suudelmia ei sentäs vaihdettu, se siitä ois enää puuttunukki.
Tää Kanarianreissun loppupuoli tuntuu edelleen epätodelliselta. Välillä mietin että tapahtuko se kaikki tosiaan miulle? Tapaan jonku ihan randomin jätkän ilma-akrobatian (jota en edes koskaan tee) pari-improvisaatio (jota teen vielä vähemmän) harjotuksessa ja päätetään lähtee kattomaan yhessä auringonlaskua. Löydän itteni parin päivän päästä tän miulle täysin vieraan ihmisen autosta, jossa soi Värttinä (miiitääää hittoa oikeesti) ja miun olo on ihan fine. Puhutaan ja nauretaan ja istutaan hiljaa, muttei koskaan vaivaantuneessa hiljaisuudessa. Miuta kierrätetään karunkauniissa maisemissa ja henkeäsalpaavissa tunnelmissa auringonlaskusta toiseen ja meiän välillä on sanaton yhteys. Ei muodollisia kohteliaisuuksia, ei tarvetta yrittää miellyttää toista, ei tarvetta piilotella mitään, ei tarvetta teeskennellä mitään, vain jotain puhdasta, rehellistä. Molemminpuoleinen luottamus ja kunnioitus. Tunne että ollaan täsmälleen samanvertasia ja samalla aallonpituudella. Tää kaikki oli jotain niin ihmeellisen erikoislaatusta. Meiän elämätki on lapsuudesta lähtien ollu tosi samankaltasia. Ei tällasta tapahdu oikeessa elämässä. Ei miulle. Löysin odottamatta uuden ystävän.
Hugh näytti miulle vielä lähtöpäivänä aivan ihastuttavan pienen kalastajakylän lentokentän lähellä. Se oli ku suoraan jostain sadusta kallion sisään rakennettuine taloineen ja mustahiekkaisine rantoineen. Kallioiden päällä tuuli niin kovaa, että tuulta vasten pysty melkeen nojaamaan koko painollaan. Meri pyörteili turkoosina ja rantakivellä aaltoja uhmasi tulenpunainen rapu. Lentokoneen ikkunasta kajasti vielä viimeinen auringonlasku. Gran Canaria jätti miut sanattomaks jälleen kerran.
