True friends are never apart, maybe in distance, but not in heart.

140 nukketyötunnin jälkeen katsoin ansainneeni lepotauon, joten otin vähän omaa lomaa ja aika ekstempore äkkilähdön Ivaloon. Päätin keskiviikkoaamuna kouluun polkiessa että jos saan sen nukkepirulaisen perjantaihin mennessä valmiiks ni häivyn hippulat vinkuen. Ja niin siinä tosiaan kävi. Keskiviikon kaheksantuntisen päivän ompelin ku hullu ja nukke sai vaatteet. Seuraavan yön paperoin ja maalasin kolmeen asti nuken pään päälle tulevaa hillaa. Torstaina miul ois ollu vapaapäivä mut vietin sen (kuin myös samaisen viikon vapaan tiistain) tunkkaisessa tarpeistosalissa ommellen ja liimaillen Hillalle hiuksia ja kaikkea muuta mahollista keskenerästä. Joku ukko sai melkein taluttaa miut pihalle neljän jälestä ku se tuli sulkemaan ovet... :D Torstain ja perjantain välisenä yönä paahdoin viimeistelyä vaille valmiiks portfolion ja jakson itsearvioinnin, sekä muutaman tupsun nuken vaatteisiin. Aamulla nousin jokseenki syväkoomassa pyöräilläkseni huimaa kyytiä koululle viimeistelemään Hillan, joka sekin piti tehdä ryhmänohjaajan huomaamatta, koska perjantai oli varattu jollekin aivan muulle ku nukeille. Ku muut lähti syömään, Saila hyökkäs tietokoneelle ja viimeisteli portfolion. Se ei millään olis halunnu tulostua ja maanittelin, uhkailin ja kiristin ylikierroksilla käyvää kopiokoneskanneritulostinenperkelettä puolisen tuntia, jotta sain viimein kaikki sivut ulos. (Raukalla oli edellisenä päivänä tulostettu kaikkien puu- ja huonekalualan opiskelijoiden opinnäytetyöt että tais rakkine vähä vedellä viimisiään.) Ensimmäinen sivu suvaitsi tulla vartin viiveellä tulostusnapin painamisesta ja toinen sivu seurasi kymmenen minuutin päästä... Ja mitäs kaheksanko niitä sivuja kaikenkaikkiaan oli. Joka tapauksessa ehdin kuin ehdinkin heittää valmiin portfolion juuri parahiksi lähtöä tekevän ryhmänohjaajamme laukkuun ja tanssin voitontanssia (mielessäni siis) koko matkan murjuun. Oli ihan vaan lievästi voittajafiilis! :D
Illansuussa pakkasin kamat kasaan erittäin epäviehättävään urheilukassiin ja kipitin naama messingillä Lahden juna-asemalle. Opiskelija Rovaniemelle, kiitos! Ja niin sitä mentiin. Riihimäellä oli tuttuun tapaan vaihto ja yöjuna suvaitsi saapua kerranki ajoissa! Minuuttiikaa kauempaa en oiskaa laiturilla halunnu palella, sillä navakka pohjoistuuli pureutu luihin ja ytimiin, hyvä ettei lennättäny miuta mennessään. Pääsin kerranki moderniin vaunuun sellasen ikivanhan romuläjän sijaan ja vieläpä yksittäispaikalle! Olin enemmän ku mielissäni siitä ettei tarvinnu pelätä että kukaan hyllyvä tankkeri tai rasvalettinen hevari tulis viereen istumaan. Vaunun toisessa päädyssä olevalla tupakkaosastolla riitti actionia Tampereelle asti, jossa tuo menosta päätellen sienissä tai muussa vastaavassa oleva poikajengi poistui tai heitettiin ulos junasta.

Joskus yön pikkutulleilla miun elimistö vissiin rupes tajuumaan ettei oo nukkunu kunnolla pariin viikkoon, joten todettuani yksittäispaikkani erittäin epäkäytännölliseksi uinailua varten, siirryin hieman taemmas tuplapaikalle leveilemään. Häilyin jokusen tunnin unen ja valveen rajamailla havahtuen horroksesta jokaisella asemalla ja sit luovutin ja tuijotin loppumatkan mitäännäkemättömin silmin ikkunasta ulos.

Bussiin ehdin hienosti ja se lähti ajallaan. Taisin sielläki torkkua, en muista enää mut sit aurinko nous ja Sodankylässä se paisto jo pilvettömältä taivaalta. Sodankylää seuraavat maisemat pyyhkäs viimosetki unihiekat miun silmistä ja ku huumaantuneena vaan kattelin ohivilistäviä kynttiläkuusia veikeine kaksoislatvoineen ja naavapartoineen. Kummallista kuin en vielä koskaan edeltävillä matkoilla ollu huomannu niitä naavatupsuja, niitähän oli puissa mättäittäin! Pientareilla pomppi muutama hassu poro, jotka ei onneks saanu päähänsä jatkaa pomppimista tielle saakka.

17 ja puolen tunnin istumisen jälkeen saavutimme viimein määränpään: aurinkoisen Ivaloon, jossa Varja kipitti miuta vastaan kunnioitusta herättävissä piikkikoroissa, kilpaa kevättuulen kanssa. (Enkä yhä edelleenkään voi käsittää, kuinka sellasilla rotantappoaseilla on mahollista pysyä pystyssä. :'D)

Siinä teille Varja, toinen seikkailumme päätähdistä. Kuva ei oo ihan näkönen mutta vähän sinne päin ja saa kunnian olla ensimmäinen ja viimonen ihmishahmo, jonka piirrän. Se on tässä siksi ku en koskaan jaksa raahata kameraa mukaan minnekkää blogia ajatellen ku en oo mikää maisemakuvaaja ihmiskuvauksest puhumattakaa. Ja nää tekstit tuppaa ain olemaa kuolettavan pitkii ja pitkästyttävii liirumlaarumeita, joten jos välillä yritän sulloa ees puoliks aiheeseen liittyvii kuvii joukkoon, lukijaraasut voi sitte vaikka naureskella niille lukemisen sijaan.

Mutta palatakseni asiaan... Elämme siis lauantaita 9.4. Raahasin laukkuni Varjan huoneeseen, jossa pääsin todistamaan operaatio pyörremyrskyn eli suursiivouksen etenemistä. Kyllähän sinne lattialle lopulta patjanmentävä kolonen muodostui ja lähdimme urakan päätteeksi tuulettamaan pölyttyneitä keuhkojamme pyörien selkään. Kaupasta piti keikata muffiniaineksia! Me ei kuitenkaan lauantaina vielä saatu aikaseks leipoo niitä ku unohuttii tapittamaan Ocean's Eleveniä muffiniainesten ohessa mukaan tarttuneen erittäin sokeripitoisen selviytymispakkauksen kyytiläisenä.

Sunnuntaiaamuna löydettiin ittemme unisina Varjan siskon hienosta, uuesta talosta parsimasta niiden sohvaa. Kursittuamme mokoman kasaan, paettiin ulos kylpemään kevätauringon lämmössä. Siinä puisilla ulkorappusilla istuskellessa tuli muisteltua enemmän tai vähemmän kultaisia ala-asteaikoja ruutuhyppelyineen ja tervapatoineen. Illemmalla mie viimein tein ne muffinsit samalla ku vahin että Varja teki kiltisti matikanläksyt.

Maanantaina Varja-raukka joutu raahautumaan kouluun ja mieki havahuin sen verran et lähetin ryhmänohjaajalleni suruvalittelut, jossa selitin erittäin dramaattisesti olevani kuumeessa ja että miuta ei kannata odottaa alkuviikosta kouluun. Saatuani siltä kuittauksen, tämä ahkera amis jatkoi onnelliena uniaan ja taisi uinailla peräti siihen saakka että Varja pääs koulusta ja potki miut ylös.

Illemmalla todettiin että muffinit on finito ja niitä tarvitaan lisää mitä pikimmiten. Lähettiin siis tallustelemaan kauppaan saadaksemme muffinien kannalta elintärkeää minttukrokanttisuklaata. Jotenki siinä kävi niin hassusti, että kotimatka venähti reilun puolentoista tunnin mittaseks ku päätettiinki lähtee ulkoiluttaa suklaalevyi Ivalo-sightseeing-kierroksen merkeissä.

Käytiin tsekkaa Ivalon vaarallisin mutka ja sieltä keksittiin lähtee oikasemaa jään kautta takas Varjalle. Jossai puolivälis jokee havaittiin että LITS LÄTS huppistakeikkaa, lumen alla jään päällä on nilkkaan asti vettä. Eipä se juuri menoo haitannu, loiskuteltiin ilosena menemään kenkien hörpiskellessä jäähileistä sohjoa. Noustuamme rantaan kenkiemme kevyt kostutus ei vielä haitannu, joten ei mentykkää Varjalle vaa jatkettiin matkaa ihmettelemään kewlia kaltevaa latoa, joka tuntu kenottavan aina eri suuntaan katselukulmasta riippuen. Siitä jalat vaan kuljetti meitä eteenpäin samalla ku suut kävi ja huomattiin parin mutkan jälkeen olevamme taas jossain joenrannassa. Mietittiin että ei tuolla nyt varmaan mitään sohjoo oo ja marssittiin tyytyväisinä keskelle jokee. Siellä me sitte molskuteltiin eteenpäin missäs muussakaan ku vesisohjopuurossa. Jossain puolimatkassa Varja hoksas että ollaan kävelemäs ihan väärään suuntaan. Naurettiin oivallukselle hetki, ihasteltiin auringonlaskua ja jatkettiin matkaa kurssia muuttamatta sillä seurauksella että noustiin penkereelle jonku puskan kautta kahlattuamme ensin muutaman jäänpäällisen uima-altaan läpi.

En suotta meinannu tikahtua nauruun ku päästiin viimein kuivalle maalle. Varjan kengät nimittäin oli ryypänny jään antimia astetta ansiokkaammin ja niistä kuulu äänekäs lätsähdys ja veden kohahdus jokasella askeleella. Sen varpaat kirjaimellisesti uiskenteli siellä! Sen jälkeen ei kulunu kauaakaa ku jonku tilapäisen mielenhäiriön seurauksena Saila 20-vee ja Tiina 17-vee loikki vettä räiskyttäen kuralätäköissä samalla hihkuen ku vajaamieliset niin että takit ja housutki tippu vettä kenkien ja lahkeiden kaveriks. Ohiajaneilla autoilijoilla oli hauskaa. Enpä oo kyllä itekkää kuukausii nauranu nii makeesti ja vapautuneesti.

Auringon laskettua mailleen, selvittiin meki viimein Varjan talon lämpöön ja heitettiin koko vaatekerta saman tien saunaan kuivumaan. Oli suklaalevyjen onni, että ne oli matkustanu vedenpitävässä muovipussissa seikkailuretkemme ajan. Keitin meille kaakaota ja hautauduttiin loppuillaks visusti peiton alle napittamaan leffoja ja Greyn anatomiaa. Ps. Sulanut minttukrokanttisuklaa kaakaomukin pohjalla on aika unelmaa!

Tiistaina patistin erittäin vastahakoisen Varjan kouluun ja nousin itekki kutakuinki ihmisten aikoihin paistamaan niitä mufloneita, jotka oli ollu tarkotus tehä jo edeltävänä iltana heti kauppareissun jälkeen... Tein ahkeralle lukiolaiselle lohdutukseksi pari pätkistäytteistä tapausta ja muutamaan heitin sisälle triplatäytteet. Sen jälkeen sitte keksittiinki pistää bisekset pystyyn ja ommeltiin, ommeltiin ja ommeltiin aina puolilleöin asti Housea ynnä muuta samalla katsellen.

Keskiviikkona koitti lähdön hetki, sillä miun oli tarkotus ehtiä torstaiksi kouluun. Aamulla kipitin haikein mielin bussiasemalle, laukussa seuranani suloinen wotta, jonka Varja miulle virkkasi. Rovaniemellä ootti kiva yllätys. Nimittäin juna, jolla miun oli ollu tarkotus palata ankeaan etelään, oli poistettu kokokaan aikatauluista. Vielä pari päivää sitte se oli näkyny netissä kaikkien muiden yhteyksien joukossa. Että kiitos vaan vitusti VR. :) Raahailin sitte ylipainavaa kassiani ympäri Rovaniemee sellaset viitisen tuntia. Pistäydyin jollain kirpparilla, mistä lähti mukaan pari paitaa ja lopuksi läskeilin mäkissä. Selvisin yöjunaan, jossa ei juurikaan nukuttanu. Tuijottelin vaan ikkunasta läpi yön. Aamu toi mukanaan sakean usvan, jonka läpi siivilöityvä valohämy oli kerrassaan uskomatonta. Upean auringonnousun tuoma fiilis pyyhkiyty kuitenki äkkiä mielestä, koska juna oli tyylikkäästi tunnin myöhässä, joka tarkotti sitä, että myöhästyin myös jatkoyhteyksiltä ja olin sitte lopulta Lahessa auttamattomasti liian myöhään. Olin ihan tosissani ollu menossa kouluun mut siinä vaiheessa väsytti, vitutti, masens ja oli  niin kova ikävä takas että hautauduin peiton alle mököttämään koko loppupäiväks ja jätin koulunkäynnin ahkerammille. Miul ei oo varmaan koskaan ollu ketää niin ikävä ku sinä päivänä. Mutta olipa kerrassaan mukava reissu! :)

Perjantaina pakottauduin kouluun. Matkalla takaisin murjuun tajusin, että keväthän on viimein saapunu! Ensimmäiset ruohonkorret kurkisteli talven runtelemasta maankamarasta ja lempeä auringonpaiste palautti taas hymyn ikävöinnin alassuin kääntämiin suupieliin.

Wotta ja Wiltsu ♥

lauantai 14. toukokuuta 2011