Vihaan syksyä.

Jollain tasolla ymmärrän syksyihmisiä. Marjat kypsyy ja luonto hehkuu väriloistossaan. (Siis sillon ku ne lehdet vielä on puissa...)

Ja okei, myönnetään että syksyiset auringonlaskut on hienoja. (Siis sillon jos tapahtuu se seitsemäs ihme, että aurinko suvaitsee paistaa.)

Miulle syksy on aina ollu vuoden raskainta aikaa. Johtuen siitä että mielialani on suoraan verrannollinen lämmön ja valon määrään. Kyllä, masentaa. Vitusti. Näihin aikoihin en tosiaankaan jaksa käsittää, mitä edes teen täällä helvetin persreiässä. Tän ehkä kestäs hammasta purren jos olis kesällä saanu nauttia edes muutaman päivän auringosta ja lämmöstä mutta vielä mitä! Viime kesäki oli hitto keliensä puolesta pelkkä ikuisuuden mittanen syksy höystettynä kahen kuukauden taukoamattomalla monsuunisateella.

Voi miten inhoonkaan sitä vaihetta ku lehdet alkaa vaihtaa väriään, eikä oo enää vihreitä mutteivät kunnolla keltasiakaan vaan rumia sekasikiöitä, jotka alottaa mätänemisprosessinsa tässä ilmankosteudessa jo ollessaan vielä kiinni puussa.

Ja hyi olkoon sit ku niitä viimein rupee varisemaan maankamaralle. Menee viikko tai kaks ni puut on riisuuntunu rumiks, paljaiks rangoiks ja maata koristaa läpimätä, ruskee lehtimössö. Ja kaikkialla haisee kastemadolle. Ja on helvetin pimeää. Ja kylmä. Ja tuulee. En pysty näkemään syksyssä mitään muuta ku kuolemaa. Lehdet putoaa, kukat lakastuu, taivas harmaantuu, päivät lyhenee. Kaikkialla on pelkkää, mustaa, märkää ja masentavaa.

Ja vaan sataa, sataa, sataa, sataa ja vittu sataa!

Minä vi-haaaaaaan tätä maata ja ilmastoa, vihaan niin sydämeni pohjasta! Joku päivä mie vielä muutan täältä kauas pois.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012