Keijumetsässä

Ja jottei elämä olis liian vakavaa:

Behind the scenes: tästäkö maajussille morsian?

perjantai 26. elokuuta 2016

Wottapotretteja

The truth behind the scenes.

Terveisin Amadeuksen perse ja Ikaroksen pallit.

Yhteistyöhalusempia jyrsijöitä saa hakea.

Tässä oli jo yritystä.

Saatiin me lopulta yks hyvä!

 Voi pojat. ♥

perjantai 12. elokuuta 2016

Kesäloma!

Jos sitä juhannuksen pikkupyörähdystä Pohjois-Karjalassa ei lasketa, oon lomaillu viimeks joulukuussa. Miun oli tarkotus tossa heinäkuun puolivälissä lähtee sellaselle pienelle ja tehokkaalle minilomalle mummin luo miun siskon kanssa, mut hupsistakeikkaa jämähdinki Lappeenrantaan sen jälkeen vielä pariks viikoks. Ei vaan kertakaikkiaan tehny mieli palata takas Helsinkiin. Sitä on viimosen vuoden verran ollu niin kiinni treenaamisessa, ettei oo malttanu lähtee muutamaa päivää kauemmas mihinkään, en viime kaudella tainnu skipata yhtäkään treenimahollisuutta. Kuten oon jo varmaan pariinki otteeseen maininnu, tää alkuvuosi on ollu aivan järjetöntä pyöritystä, ihme ettei miulla oo jo jotain mahahaavaa tästä kaikesta tekemisestä ja juoksemisesta. Tais siis olla korkee aika ottaa viimein ihan kunnolla aikaa itelleen ja vaan levätä.

Tipautin rotat äitin huomiin ja ajeltiin pikkusiskoni Sannan, Sannan poikaystävän ja pikkuveljeni Joonaksen kanssa Hammaslahteen. Purettiin kamat autosta ja painelin saman tien Mäkituvalle, jossa pelkästään istuin ensimmäiset kaks tuntia ylhäisessä yksinäisyydessäni kuuntelemassa sitä täydellistä hiljaisuutta. Siis oikeesti, whoa. Se hetki ku kaikki ne miljoonat ärsykkeet, joita Helsingissä tunkee vastaan ovista ja ikkunoista, on poissa ja oot vaan ittekses omien ajatustes kanssa kodikkaassa hirsimökissä, jonka ikkunasta avautuu hiljainen metsä ja koskematon järvimaisema. Minun paratiisini.

Mummi hemmotteli meitä tuttuun tapaan kaikilla mahollisilla herkkuruuilla ja leipomuksilla (saatoin syödä parin päivän aikana 16 kukkosta hups), savusaunasta ja kävelyistä metsien ja peltojen reunustamilla hiekkateillä. Nuora oli tietysti matkassa myös!

Palailtiin Lappeenrantaan yövyttyämme mummin luona pari yötä. Sanna ja Franco lähti takas Helsinkiin mut mie jäin vielä jatkamaan lomanviettoa. Tein kaikkea, mitä miun kiireettömiin kesiin ennen Helsinkiin muuttamista on kuulunu. Vietin tuntitolkulla aikaa metsäpoluilla koirien kanssa ja vadelmapöheikössä isin kanssa.

Kävin kiertämässä kirpputoreja ja leikittiin äitin kanssa keskustassa turisteja, käytiin tsekkaamassa hiekkalinna ja kiivettiin linnotuksen valleille.

Poikkesin piitkästä, pitkästä aikaa moikkaamassa ystävääni ja hänen perhettään sekä heidän eläinlaumaansa ja pääsin parin vuoden tauon jälkeen viimein taas heinätöihin, loikkimaan traktorin lavalla auringossa kylpevällä pellolla ja raahaamaan paaleja sydämeni kyllyydestä. Kävin myös rapsuttamassa ja harjailemassa Noksua, sekä moikkaamassa Noksun omistajaa, joka loihti miulle taas loistavan kupariset kutrit.

Teki aivan uskomattoman hyvää olla poissa hektisestä Helsingistä ja viettää aikaa ihan vaan omien ajatustensa kanssa, popsia isin tekemää sienirisottoa aamu-, väli- ja iltapalaks, kuunnella heinäsirkkojen siritystä pellonreunassa vastaniitetyn heinän tuoksussa, tanssia nuoralla omassa rauhassa ja kävellä kilometritolkulla koirien kanssa ilman että kukaan tulee vastaan.

 Miulla oli sen parin viikon jälkeen ihan uudestisyntyny olo. Tää loma tuli niin tarpeeseen!

Helsinkiin palattuani sama päättömän kanan lailla paikasta toiseen juoksentelu jatku ryminällä, joten kaipasin taas pientä irtiottoa ja lähettiin tossa alkuviikosta pienellä sirkusporukalla piipahtamaan Hangossa yhen sirkuskaverin mökillä. Reissu oli oikein mukava, temppuiltiin päivät pitkät ja nautittiin komeista rantakallioista, meren tyrskyistä ja kesän vehreydestä. Oon vissiin vähän outolintu ku kaikki muut on aina ihan fiiliksissä merestä mut mie kattelen rannalla merestä pois päin, ne rantavyöhykkeet kallioineen, harjuineen ja puineen on niin lumoavan kauniita. Metsänpeikko mikä metsänpeikko.

Ai miksikö en yleensä pidä hiuksia auki?

Oon taas jotenki ihan uupunu tästä Helsingistä, joten taidan ens viikolla lähtee vielä käymään Lappeenrannassa ennenku sirkuksen sisätreenikausi alkaa. Kaipaan metsää ja peltoja, nyt vielä ku maailma on kaunis ja vihreä. En oo syksyllä palaamassa yliopistoon ja se tuntuu todella huojentavalta. Voin keskittyy sirkukseen ja yritystoimintaani, tulla ja mennä miten haluan, tehä just niitä asioita, mitkä tuntuu merkityksellisiltä ja tekee miut onnelliseks. Mutta nyt vielä hetken verran lomaa ja nauttimista kesän viimeisistä hetkistä.

Sirkuskesämuistoja

Kesä alkaa olla jo lopuillaan ja mie yritän tässä pikkuhiljaa hilata blogia ajan tasalle, vaihteeksi siis turinoita siitä, mitä kaikkea sitä onkaan ehditty touhuta.

Pääsykokeiden jälkeen olin kaks viikkoa avustamassa lasten sirkusleireillä. Meillä oli residenssi Cirkolla, joten leiripäivien jälkeen saliin pysty jäämään vielä treenailemaan ja pitihän mahollisuus tietysti hyödyntää. Me viritettiin miun nuora erittäin kyseenalaisesti jotain tosi randomeita, mahollisesti jotenki valaistukseen liittyviä telineitä ja slacklinea apuna käyttäen, mut homma toimi vaikka näyttiki kiikkerältä.

Kesäkuuhun mahtu myös Open Stage ja sen yhteyteen kesäjuhlat, joissa oli sangen hauskaa, sirkusporukalla kun oltiin. Mie esitin nuoralla saman setin, mitä Turussa, joskin eka yritys epäonnistu ihan täysin ku nuoramokoma oli harjotellessa ehtiny löystyy just sen verran kriittisesti, etten hallinnu sitä siinä esitystilanteen yltiöpäisessä jännityksessä yhtään. Toinen yritys meni kuitenki ihan nappiin ku sain narun tiukattuu sopivaks.

Sit on pakko laittaa tää kuva, koska tää on ehkä ihanin ikinä ja saa miut hymyilemään joka kerta. Olin yksissä treeneissä residenssin lopulla tosi väsyny ja ummistin silmäni hetkeks. Sillä välin miun ympärille oli kasattu kaikki maholliset sirkusvälineet, mitä salista löyty ja havahduin keskeltä tällasta asetelmaa:

Ei tästä sirkusperheestä voi muuta ku tykätä! ♥

Onnistuin residenssiviikkojen lopuks tippumaan tasapainopallon päältä suoraan häntäluulleni ku yks nimeltämainitsematon henkilö yllytti miuta yrittämään yhellä jalalla seisomista. Häntäluu oli hemmetin kipee ekan viikon, hyvä ku kävelemään pysty ja yli kuukauteen en pystyny makaamaan enkä etenkään istumaan nuoralla. Mut treenailin sit kaikenlaisia askelkuvioita sun muita senki edestä. Vieläki tuo häntäluu hienoisesti kipuilee ku nousee nuoralla tai kovalla maalla makuulta ylös alaselän kautta rullaten mut muuten se alkaa onneks olemaan kunnossa!

Juhannusta vietin taas vanhempieni kanssa Juuassa ystäväperheen luona, kuten viimeki vuonna. Oli oikein rentouttava ja rauhottava reissu siellä Pohjois-Karjalan maaseudulla. Teki tosi hyvää päästä hetkeks pois Helsingin kiireestä ja vilinästä.

Heinäkuun alussa osallistuttiin sirkusporukalla Pride-kulkueeseen. Se oli tänäki vuonna hieno kokemus! Oli ihan huikeeta matkustaa olkapäillä seisten kaikkien päiden yläpuolella siivet liehuen. Kulkue oli tosi upee ylhäältä katottuna. Saatiin ihan hurjat aplodit ku nousin ekat kerrat ylös ja levitin siivet, en osannu oottaa sellasta ollenkaan.

Kesäkuu ja puolet heinäkuusta meni siis pitkälti sirkushulinoissa ja -treeneissä, on ollu aivan ihana treenata ulkona ja porukalla puistoissa. Voi ku tällasta ois aina!

Wottauutisia!

Mainitsinkohan jossain välissä, että miun kämppikseksi on jälleen lähes vuoden tauon jälkeen muuttanu kaks uutta wottapoikaa? Nää vintiöt tuli Lahdesta ja on miun ensimmäiset paperilliset otukset ihan viralliselta kasvattajalta. Kuten tämän koettelemusten vuoden trendiin kuuluu, en oo näidenkään kanssa selvinny ongelmitta, molemmat on nimittäin popsineet jo antibioottikuurit ku alkoivat yllättäen rohisemaan. Että saas nyt nähä onks nää taas sellasia tapauksia, joiden kanssa saa olla ravaamassa eläinkääkärissä parin kuukauden välein... Edellisten riiviöiden kanssa pääsinki epäilyttävän helpolla. Mut jossei tätä hengitystieoireilua lasketa, on nää muuten aivan ihania tapauksia, luonteet on täys kymppi ja rohkeutta sekä vauhtia piisaa, joskus vähän liianki kanssa. Tältä kaksikolta ei energia tunnu loppuvan ikinä ja se nenä pitää tunkea ihan joka paikkaan.

Ikaros on näistä se suuri seikkailija. Se hyppää tai kiipeää ihan mihin vaan ja syö esim. kaiken. Se on erittäin mieltyny kaikenmoisten puupintojen järsimiseen ja kämpän korkeimman kirjahyllyn päällä hengaamiseen. Ikaros on menossa aina edellä vallottamaan uusia alueita ja järki ei tutkimusmatkoilla paljoa päätä pakota. Sen mielestä tietokoneen takana piuhoissa roikkuminen ja hyppääminen hyllyltä toiselle parin metrin korkeudessa on ihan turvallista. Se on rottamaiseen tapaan erittäin ahne ja kaikki mitä voi syödä, katoaa sen pohjattomaan mahaan ja vähän myös sellasetki jutut mitä ei voi syödä. Ajoittain tämä veijari malttaa istua sylissäkin rapsuteltavana, mutta vain ajoittain.

Amadeus on hieman harkitsevaisempi tapaus, mutta vain hieman. Minne Ikaros menee edellä, vilistää tämä valkoinen kaveri sangen vikkelästi perässä. Kiipeily maittaa Amadeuksellekin ja vaikka sillä punasilmäisenä on huonompi näkö, myös kamikazeloikat millon mihinkin onnistuvat vallan mainiosti. Amadeus ei juurikaan arvosta rapsutuksia, mutta se suukottelee senkin edestä. Se on melkein pahempi pusuttelemaan ku edesmennyt Salvador, Amadeus kun nuolee kaikkea ja kaikkia, aina pitää ohimennessä käydä vähän lipasemassa kättä tai jalkaa tai naamaa.

Tämä kaksikko on aina valmiina ryntäämään vapauteen ja vapaana ollessaan aina pahanteossa. Ne keksii keinon päästä jok' ikiseen kiellettyyn paikkaan ja terrorisoi miun työntekoa ja ruokailua suunnattomalla tarmolla. Amadeus ja Ikaros on ihan yltiöseurallisia. Ne haluaa olla mukana ihan kaikessa. Jos meet lattialle istumaan, ei mee kahta sekuntiakaan ku pienet käpälät vilistää jo olkapäällä tai paidan sisällä. Jos yrität kattoo leffaa ja puuhata keppihevosprojekteja, on työpöydällä yllättäen kaks innokasta apulaista rei'ittämässä nahkasuikaleita ja syömässä liimaa. Ja ei hyvää päivää jos yrität syödä samalla ku nää kaks juoksee, voit olla tasan varma, että lautasen reunalla roikkuu neljä ahnasta käpälää, jotka tarraa kiinni ihan mihin tahansa, mihin sattuvat yltämään. Leivänpäälliset katoaa myös ihan sumeilematta ja maitolasissa ois aina hurjan kiva käydä uimassa. Aina välillä sitä toivoo, että ne olis jo isoja, laiskoja ja lihavia, joskin vauhti ja into on kyllä sen verran kova, että liekö niistä koskaan sellasia tuleekaan.

Nää on kerrassaan ihanan kamalia ja kamalan ihania pieniä riiviöitä. Ei miun koti oo koti ilman wottaotuksia, niistä on valtavasti iloa ja seuraa, vaikka ne tempauksillaan aiheuttaaki ihan ansiokkaasti harmaita hiuksia aina ajoittain.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Pariakrobatiasta

Olin vielä pari vuotta sitte tosi kosketuskammoinen tapaus. Ihmiset, joilla oli mitään asiaa puolta metriä lähemmäs, oli yhen käden sormilla laskettavissa. Siks onki melko jännää, että oon päätyny tekemään tasapainoilun lisäks pariakrobatiaa. Muistan vieläki elävästi ekan kerran ku meillä oli sirkuksessa pariakroa, meinasin kauhuissani jättää koko tunnin väliin saman tien, mut onneks päätin kaikesta huolimatta kokeilla ja harpata kilometrien päähän mukavuusalueeltani, sillä mitään pahaa ei tapahtunu, päinvastoin. En ollu koskaan ollu niin läheisessä kontaktissa vieraan ihmisen kanssa ja se tuntu aluks tosi oudolta, mutta ne helpot perustemput sujuki yllättävän hyvin ja touhu alko tuntua hauskalta. Tunnin lopussa kiipeilin jo ihan riemuissani muiden päällä.

Pariakroilut rajottu ekana vuonna aika pitkälti niihin muutamaan kertaan, mitä akrobatiatunneilla satuttiin tekemään ku miulla ei vielä ollu kauheesti tuttuja, eikä vakituista paria. Se oli kuitenki alusta asti selvää, että miun rooli on ehdottomasti lentäjä (eli se osapuoli, jota nostellaan ja joka on tempuissa ylhäällä), sillä oon ehkä maailmankaikkeuden huonoin base (eli se, joka nostelee ja on alla). Viime syksynä tutustuin nykyiseen pariini (ja me ollaan todellaki vaan treenipari, ei mitään sen enempää) puistotreeneissä ja kokeiltiin huvin vuoksi muutamia pariakroliikkeitä. Ne suju hyvin ja aika pian alettiin treenaamaan yhessä ihan säännöllisesti. Parillani oli hieman aiempaa kokemusta, mutta aika pitkälti ollaan kumpiki alotettu nollasta. Treenattiin puistoissa niin pitkälle syksyyn ku paljain jaloin tarettiin ja sit siirryttiin sisätiloihin. Alettiin vähän ennen joulua käydä itsenäisen harjottelun lisäks ihan pariakrotunneillaki ja treenailtiin säännöllisesti kolme kertaa viikossa oikeestaan siihen asti et miulta hajos olkapää. Sitä ennen ehittiin jopa ihan esiintyä yhessä virallisessa tilaisuudessa Helsingin Musiikkitalolla, josta jossain aiemmassa postauksessa jo mainitsinki.

Tää pariakrobatiataival on ollu jännä kokemus. On ihmeellistä, kuinka toisen kropan oppii tuntemaan, tietää, miten voi astua mihinkin ilman että rakennelma kaatuu, kuinka itsensä pitää asetella, että liike on vakaa. Tuntuu jotenki ihan oudolta ja väärältä tehdä jonkun muun kanssa pariakroa ku on niin tottunu siihen tuntumaan ja tapaan, jolla oma vakiopari toimii. Myös luottamus on ensisijaisen tärkeää, luottamus pariinsa ja itseensä. On luotettava siihen, että ote pitää, että pari saa kiinni, että ei tipu. Täytyy uskaltaa ponnistaa, nojata, odottaa, olla samaan aikaan rauhallinen mutta skarppina, rento mutta oikealla tavalla jännittynyt. Täytyy kuunnella toista, kommunikoida sanoin ja sanattomasti, löytää yhteinen tempo.

Koen, että me ollaan fyysisesti jotenki tosi toimiva pari. Miun base on kannustava ja kärsivällinen, vahva ja vakaa, eikä se oo ikinä päästäny miuta tippumaan niin, että olis sattunu jotain. Voin luottaa siihen. Miun pitäs vielä oppia luottamaan enemmän itteeni, olla vähemmän itsekriittinen ja antaa vaan mennä, sillä yhdessä kaikki on mahdollista.

Meiän treeneihin on mahtunu tuhansia epäonnistumisia, tipahteluja ja kaatumisia, toivotonta sähläystä, ja usein liikkeet päättyy siihen, et me kieritään nauraen lattialla ku ei menny taaskaan ihan niinku Strömsössä.

Mut ne hetket ku kauan haettu tasapaino löytyy, se sata kertaa yritetty nosto nousee viimein ylös asti, ponnistus osuu nappiin ja liikesarja soljuu läpi yhtä vaivattomasti ku hengittäminen. Aluksi niin epävarmoilta tuntuneet liikkeet muuttuu tutuiks ja turvallisiks. Se on hieno tunne. Me ollaan tän vajaan vuoden sisällä edistytty huimasti, oon päässy lentämään liikkeitä, joita vuos sitte ihailin silmät pyöreenä, suu auki, joiden luulin olevan tavallisten ihmisten saavuttamattomissa. Oon äärettömän onnekas, että miulla on niin lahjakas base, saan paljon anteeks puutteistani tekniikassa ku pari hoitaa hommat kotiin.

Pariakrobatia ja sirkus ylipäätään on tehny miusta aivan toisen ihmisen. Nykyään miulle on sirkustreeneissä ihan se ja sama, kuka miuhun koskee ja miten. Sirkuksessa kosketukseen ei liity taka-ajatuksia, se on osa toimintaa ja vuorovaikutusta. Ihmisten päällä kiipeily on ehkä nuoran jälkeen hauskinta ikinä ja pareittain tehdyt voimatreenit toisen kehoa painona käyttäen on hilpeitä ja tehokkaita. Nykyään myös nautin siitä, että saan halauksen kaikilta sirkuskavereilta aina kun tavataan ja hyvästellään, suorastaan tarviin niitä halauksia. Oon oppinu luottamaan, itseeni ja muihin. En enää tarvii niitä metrien korkusia suojamuureja, joita kasasin ympärilleni vuosikaudet. Viimeinkin uskallan olla minä ja ylpeä siitä mitä olen.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Pääsykoeseikkailu

Sain tosiaan toukokuussa pääsykoekutsun Turkuun, sirkusalan pääsykokeisiin. Kaikki sirkustyypit oli aivan ihania ku kerroin saaneeni kutsun mut miettiväni et en varmaan voi osallistuu ku on vaan yks käsi käytössä ni jokaisen vastaus miulle oli että tietysti menet! Kaikki, joilla oli Turussa tuttuja, kyseli tarviinko majapaikkaa ja kyytiki järjesty yhen pääsykokeeseen menijän autossa. Kaikki oli niin ilosia miun puolesta ja valmiita auttamaan, tää tukiverkosto on vertaansa vailla! ♥ Laitoin koululle sähköpostia ja sieltä sanottiin, että tervetuloa kokeilemaan jos otat lääkärintodistuksen mukaan, joten eiku tuumasta toimeen! Sillon maaliskuussa ku olkapää hajos, luulin pelin olevan jo täysin menetetty ja olin ihan asennoitunu siihen, että tää oli nyt tän vuoden osalta tässä. Mut sitku sainki luvan osallistua, olin aluks ihan jäätävässä paniikissa mut paniikki vaihtu pian ylitsevuotavaan riemuun. Oli niin huippua päästä näkemään se koulu ja kokeilemaan omia rajojaan ilman sen kummempia paineita ku tiedossa oli, etten tulis sisään pääsemään ku en ois vielä syksyllä siinä kunnossa et oisin voinu alottaa opiskelun.

Pääsykokeita edeltävä viikko oli melko pahaenteinen. Onnistuin jotenki saamaan ilmeisesti olkaseisonnan treenaamisesta nuoralla kallonpohjalihakset (wtf oikeesti, mitä tekemistä niillä on olkaseisonnan kanssa???) niin jumiin että miuta huimas viikon verran. Kaiken maailman kylmä- ja kuumageelit tuli kokeiltua läpi ja kävin lopulta hierojallaki mut mikään ei oikein parantanu tilannetta.

Noh, eipä siinä, kävin huimauksesta huolimatta juoksemassa pari kertaa reippaampia vetoja edessä olevaa cooperia ajatellen ku en ollu tehny käytännössä mitään kahteen kuukauteen olkapään takia. Ekalla kerralla meni ihan hyvin mut tokalla kerralla, pari päivää ennen pääsykoetta rupes polvi temppuilee, ojentajille kävi jotain mystistä, toinen pohje jumittu täysin ja siihen päälle vielä se huimaus ja olkapäävamma. Mietin sen lenkin jälkeen et oiskohan vaan viisainta jättää välistä koko pääsykoe ku koko universumilla tuntu olevan jotain miuta vastaan. Mut huristellessani ratikalla kotiin päin, sattu jännä juttu. Miulle alko juttelee joku laitapuolen kulkija ja vaihettiin siinä pari sanaa. Ei mitään ihmeellistä, enkä vihjannu sanallakaan et miul oli pienoinen kriisi päällä. Se jäi ennen miuta pois mut palaski ovilta vielä miun luo sanomaan "älä luovuta". Täysin vieras ihminen, joka ei tienny miun tilanteesta mitään, tuntu että se oli jonkinlainen merkki. Hymyilin, en luovuta koskaan. Päätin että Turkuun menen vaikka pää kainalossa ja hyvä että näin päätin, koska kaikki meni mainiosti.

Lähtöpäivänä niska oli vielä jotenki ihan jumissa, mutta huimaus lakkas. Olin ihan fiiliksissä siitä että olin menossa Turkuun, nuo pääsykokeet oli se asia, johon olin treenannu ja tähdänny koko vuoden. Sain majailla kaverini tyhjillään olevassa kämpässä koitoksen ajan ja sinne päästyäni mahtava fiilis senku parani, hyvä etten itkeny ilosta auringonlaskua ikkunasta ihaillessani ku tuntu niin hyvältä olla siellä. Ilmaki oli mitä mainioin, mittari näytti hellelukemia.

Pääsykokeiden kolme päivää oli koko vuoden parhaat. Meillä oli aivan kertakaikkisen mahtava porukka, kaikki kannusti, autto ja tsemppas toisiaan ja iloitsi toisten onnistumisista. Ei minkäänlaista kilpailua, ei nenänvartta pitkin katsomista, ei kateellista kyräilyä, ei mitään negatiivista. Me vietettiin aikaa toistemme kanssa koitosten välissä ja päivien päätteeks, tuntu ku ois ollu osa isoa, ilosta perhettä. Miten kolmessa päivässä on ees mahollista ryhmäytyä niin? Sirkusihmiset on kyllä aivan oma lukunsa, en oo koskaan missään kokenu sellasta avoimmuutta, lämpöä, hyväksyntää ja yhteishenkeä, mikä sirkusharrastajien keskuudessa vallitsee, niin vieraiden kuin tuttujenkin välillä. Sirkusihmiset on hengenheimolaisia, joku siinä maailmassa vaan kokoaa yhteen. En oo koskaan potenu minkäänlaista haikeutta riparin, leirien tai edes koulujen päätteeks ku ollaan hyvästelty ihmiset ja lähetty kaikki omille teillemme ja oon aina jotenki ihmetelly, miten se muille on ollu niin iso asia. Mut nyt ymmärrän. Ku pääsykoe oli ohi, mie itkin. Ja siitä itkusta ei tullu loppua. Oisin halunnu jäädä sinne kaikkien niiden ihanien, samanhenkisten ihmisten kanssa siihen inspiroivaan ilmapiiriin. Miulla oli tosi vahva tunne, että tänne mie kuulun, tänne mie haluun, tällasta elämää haluun elää. Koululla miulla oli tosi hyvä olla, niin hyvä ettei sieltä ois malttanu lähtee päivien päätteeks sitte millään.

Leijuin koko pääsykokeen ajan jossain aivan toisissa sfääreissä. Vedin ihan täysillä kaiken minkä pystyin ajattelematta tippaakaan, miltä muiden silmissä näytän. Öisin en saanu nukuttua, en siks että ois jännittäny vaan siks että olin kertakaikkiaan niin fiiliksissä. Kolmelta päivältä unisaldoa kertyi yhteensä peräti kymmenen tuntia. Miulla oli vähistä unista huolimatta hyvä olo ja annoin sen näkyä. Nauroin ja hymyilin, nautin liikkumisesta, nautin siitä ku pääs pitkästä aikaa treenaamaan kovaa, iloitsin saadessani tehdä kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä yhellä kädellä vaikken juuri muuhun akrobatiaan kyennytkään. Kannustin toisia niin pirusti joutuessani ite skippaamaan ilma-akrobatiaosuudet. Cooperissa juoksin naisten parhaan tuloksen, melkein 2800m 30 asteen helteessä, kahen tunnin yöunilla, takana kahen kuukauden treenitauko (miun kunto ei ilmeisesti ollukkaa huonontunu ihan niin radikaalisti ku pelkäsin). Kaikki meni jotenki ihan nappiin. Omassa nuorasoolossani jännitin, mutta vähemmän ku ikinä, jalat totteli, enkä ees tärissy pahasti! Pystyin tekemään paljon enemmän ku olin odottanu, vaikka paljon jäi toki myös olkapään takia tekemättä. Haastatteluissa en menny lukkoon, vaan höpöttelin hymyillen ihan järkeviä vastauksia ja raati hymyili takas. Ei hyvä tavaton että oonki saanu kuluneen vuoden aikana rohkeutta! Ylitin itteni kerta toisensa jälkeen ja rakastin jokaista hetkeä.

Päivät oli melko pitkiä ja intensiivisiä, ne koetteli niin henkistä ku fyysistäki kestävyyttä, mut miulla ei ollu mitään ongelmia. Ekana päivänä niskajumiki kaikkos ku se sai vissiin tarpeeks tehokasta shokkihoitoa kaikkien mahollisten sirkuslajien muodossa. Olin oottanu, et oisin ihan kuollu päivien päätteeks mut ilmeisesti miun olkapäätapaturmaa ennen rakentama peruskunto oli niin hyvä, että ei tehny ees tiukkaa. Lihaksetkaan ei kipeytyny yhtään sen pahemmin ku normaalienkaan treenien päätteeks. Tosin miun osuudet oli toki lajista riippuen osin kevennettyjä ku miun piti skipata tai suorittaa soveltaen kaikki sellaset tehtävät, joissa piti roikkua tai tuli paljon painoa molemmille käsille. Ootin, että tehtävät ois ollu paljon raskaampia, että meiät ois rääkätty ihan henkihieveriin mut päivät oliki ihan inhimillisiä. Miulla oli niin hauskaa että oisin mielelläni viettäny vielä toiset kolme päivää testattavana.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi myös pääsykoeseikkailulle. Jäätiin vielä porukalla koulun pihalle loppuhaastattelujen jälkeen viettämään yhdessä aikaa iltaan asti skumppalaseja kilistellen ja herkkuja napostellen. Pääsykoe on muisto, joka on tallentunu lähtemättömästi miun sydämeen. Yhteishaun tulokset tuli heinäkuun alussa ja pienoiseksi hämmästyksekseni oon toisella varasijalla. Ei lainkaan hullummin tällä olkapäällä! Ens vuonna uus yritys!

Pääsykokeet teki selväks, että sirkus on todellaki sitä, mitä mie tulevaisuudeltani haluan. Rikkinäinen olkapää on vaan hidaste. Miusta tulee sirkusammattilainen, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Sirkus on se, mikä tekee miut onnelliseks, minkä vuoksi oon valmis antamaan kaikkeni. Joku päivä mie vielä tanssin nuoralla spottivalojen loisteessa ja suurin unelmani on totta.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016