Ajatusvalssi

Wottauutisia!

Mainitsinkohan jossain välissä, että miun kämppikseksi on jälleen lähes vuoden tauon jälkeen muuttanu kaks uutta wottapoikaa? Nää vintiöt tuli Lahdesta ja on miun ensimmäiset paperilliset otukset ihan viralliselta kasvattajalta. Kuten tämän koettelemusten vuoden trendiin kuuluu, en oo näidenkään kanssa selvinny ongelmitta, molemmat on nimittäin popsineet jo antibioottikuurit ku alkoivat yllättäen rohisemaan. Että saas nyt nähä onks nää taas sellasia tapauksia, joiden kanssa saa olla ravaamassa eläinkääkärissä parin kuukauden välein... Edellisten riiviöiden kanssa pääsinki epäilyttävän helpolla. Mut jossei tätä hengitystieoireilua lasketa, on nää muuten aivan ihania tapauksia, luonteet on täys kymppi ja rohkeutta sekä vauhtia piisaa, joskus vähän liianki kanssa. Tältä kaksikolta ei energia tunnu loppuvan ikinä ja se nenä pitää tunkea ihan joka paikkaan.

Ikaros on näistä se suuri seikkailija. Se hyppää tai kiipeää ihan mihin vaan ja syö esim. kaiken. Se on erittäin mieltyny kaikenmoisten puupintojen järsimiseen ja kämpän korkeimman kirjahyllyn päällä hengaamiseen. Ikaros on menossa aina edellä vallottamaan uusia alueita ja järki ei tutkimusmatkoilla paljoa päätä pakota. Sen mielestä tietokoneen takana piuhoissa roikkuminen ja hyppääminen hyllyltä toiselle parin metrin korkeudessa on ihan turvallista. Se on rottamaiseen tapaan erittäin ahne ja kaikki mitä voi syödä, katoaa sen pohjattomaan mahaan ja vähän myös sellasetki jutut mitä ei voi syödä. Ajoittain tämä veijari malttaa istua sylissäkin rapsuteltavana, mutta vain ajoittain.

Amadeus on hieman harkitsevaisempi tapaus, mutta vain hieman. Minne Ikaros menee edellä, vilistää tämä valkoinen kaveri sangen vikkelästi perässä. Kiipeily maittaa Amadeuksellekin ja vaikka sillä punasilmäisenä on huonompi näkö, myös kamikazeloikat millon mihinkin onnistuvat vallan mainiosti. Amadeus ei juurikaan arvosta rapsutuksia, mutta se suukottelee senkin edestä. Se on melkein pahempi pusuttelemaan ku edesmennyt Salvador, Amadeus kun nuolee kaikkea ja kaikkia, aina pitää ohimennessä käydä vähän lipasemassa kättä tai jalkaa tai naamaa.

Tämä kaksikko on aina valmiina ryntäämään vapauteen ja vapaana ollessaan aina pahanteossa. Ne keksii keinon päästä jok' ikiseen kiellettyyn paikkaan ja terrorisoi miun työntekoa ja ruokailua suunnattomalla tarmolla. Amadeus ja Ikaros on ihan yltiöseurallisia. Ne haluaa olla mukana ihan kaikessa. Jos meet lattialle istumaan, ei mee kahta sekuntiakaan ku pienet käpälät vilistää jo olkapäällä tai paidan sisällä. Jos yrität kattoo leffaa ja puuhata keppihevosprojekteja, on työpöydällä yllättäen kaks innokasta apulaista rei'ittämässä nahkasuikaleita ja syömässä liimaa. Ja ei hyvää päivää jos yrität syödä samalla ku nää kaks juoksee, voit olla tasan varma, että lautasen reunalla roikkuu neljä ahnasta käpälää, jotka tarraa kiinni ihan mihin tahansa, mihin sattuvat yltämään. Leivänpäälliset katoaa myös ihan sumeilematta ja maitolasissa ois aina hurjan kiva käydä uimassa. Aina välillä sitä toivoo, että ne olis jo isoja, laiskoja ja lihavia, joskin vauhti ja into on kyllä sen verran kova, että liekö niistä koskaan sellasia tuleekaan.

Nää on kerrassaan ihanan kamalia ja kamalan ihania pieniä riiviöitä. Ei miun koti oo koti ilman wottaotuksia, niistä on valtavasti iloa ja seuraa, vaikka ne tempauksillaan aiheuttaaki ihan ansiokkaasti harmaita hiuksia aina ajoittain.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Pariakrobatiasta

Olin vielä pari vuotta sitte tosi kosketuskammoinen tapaus. Ihmiset, joilla oli mitään asiaa puolta metriä lähemmäs, oli yhen käden sormilla laskettavissa. Siks onki melko jännää, että oon päätyny tekemään tasapainoilun lisäks pariakrobatiaa. Muistan vieläki elävästi ekan kerran ku meillä oli sirkuksessa pariakroa, meinasin kauhuissani jättää koko tunnin väliin saman tien, mut onneks päätin kaikesta huolimatta kokeilla ja harpata kilometrien päähän mukavuusalueeltani, sillä mitään pahaa ei tapahtunu, päinvastoin. En ollu koskaan ollu niin läheisessä kontaktissa vieraan ihmisen kanssa ja se tuntu aluks tosi oudolta, mutta ne helpot perustemput sujuki yllättävän hyvin ja touhu alko tuntua hauskalta. Tunnin lopussa kiipeilin jo ihan riemuissani muiden päällä.

Pariakroilut rajottu ekana vuonna aika pitkälti niihin muutamaan kertaan, mitä akrobatiatunneilla satuttiin tekemään ku miulla ei vielä ollu kauheesti tuttuja, eikä vakituista paria. Se oli kuitenki alusta asti selvää, että miun rooli on ehdottomasti lentäjä (eli se osapuoli, jota nostellaan ja joka on tempuissa ylhäällä), sillä oon ehkä maailmankaikkeuden huonoin base (eli se, joka nostelee ja on alla). Viime syksynä tutustuin nykyiseen pariini (ja me ollaan todellaki vaan treenipari, ei mitään sen enempää) puistotreeneissä ja kokeiltiin huvin vuoksi muutamia pariakroliikkeitä. Ne suju hyvin ja aika pian alettiin treenaamaan yhessä ihan säännöllisesti. Parillani oli hieman aiempaa kokemusta, mutta aika pitkälti ollaan kumpiki alotettu nollasta. Treenattiin puistoissa niin pitkälle syksyyn ku paljain jaloin tarettiin ja sit siirryttiin sisätiloihin. Alettiin vähän ennen joulua käydä itsenäisen harjottelun lisäks ihan pariakrotunneillaki ja treenailtiin säännöllisesti kolme kertaa viikossa oikeestaan siihen asti et miulta hajos olkapää. Sitä ennen ehittiin jopa ihan esiintyä yhessä virallisessa tilaisuudessa Helsingin Musiikkitalolla, josta jossain aiemmassa postauksessa jo mainitsinki.

Tää pariakrobatiataival on ollu jännä kokemus. On ihmeellistä, kuinka toisen kropan oppii tuntemaan, tietää, miten voi astua mihinkin ilman että rakennelma kaatuu, kuinka itsensä pitää asetella, että liike on vakaa. Tuntuu jotenki ihan oudolta ja väärältä tehdä jonkun muun kanssa pariakroa ku on niin tottunu siihen tuntumaan ja tapaan, jolla oma vakiopari toimii. Myös luottamus on ensisijaisen tärkeää, luottamus pariinsa ja itseensä. On luotettava siihen, että ote pitää, että pari saa kiinni, että ei tipu. Täytyy uskaltaa ponnistaa, nojata, odottaa, olla samaan aikaan rauhallinen mutta skarppina, rento mutta oikealla tavalla jännittynyt. Täytyy kuunnella toista, kommunikoida sanoin ja sanattomasti, löytää yhteinen tempo.

Koen, että me ollaan fyysisesti jotenki tosi toimiva pari. Miun base on kannustava ja kärsivällinen, vahva ja vakaa, eikä se oo ikinä päästäny miuta tippumaan niin, että olis sattunu jotain. Voin luottaa siihen. Miun pitäs vielä oppia luottamaan enemmän itteeni, olla vähemmän itsekriittinen ja antaa vaan mennä, sillä yhdessä kaikki on mahdollista.

Meiän treeneihin on mahtunu tuhansia epäonnistumisia, tipahteluja ja kaatumisia, toivotonta sähläystä, ja usein liikkeet päättyy siihen, et me kieritään nauraen lattialla ku ei menny taaskaan ihan niinku Strömsössä.

Mut ne hetket ku kauan haettu tasapaino löytyy, se sata kertaa yritetty nosto nousee viimein ylös asti, ponnistus osuu nappiin ja liikesarja soljuu läpi yhtä vaivattomasti ku hengittäminen. Aluksi niin epävarmoilta tuntuneet liikkeet muuttuu tutuiks ja turvallisiks. Se on hieno tunne. Me ollaan tän vajaan vuoden sisällä edistytty huimasti, oon päässy lentämään liikkeitä, joita vuos sitte ihailin silmät pyöreenä, suu auki, joiden luulin olevan tavallisten ihmisten saavuttamattomissa. Oon äärettömän onnekas, että miulla on niin lahjakas base, saan paljon anteeks puutteistani tekniikassa ku pari hoitaa hommat kotiin.

Pariakrobatia ja sirkus ylipäätään on tehny miusta aivan toisen ihmisen. Nykyään miulle on sirkustreeneissä ihan se ja sama, kuka miuhun koskee ja miten. Sirkuksessa kosketukseen ei liity taka-ajatuksia, se on osa toimintaa ja vuorovaikutusta. Ihmisten päällä kiipeily on ehkä nuoran jälkeen hauskinta ikinä ja pareittain tehdyt voimatreenit toisen kehoa painona käyttäen on hilpeitä ja tehokkaita. Nykyään myös nautin siitä, että saan halauksen kaikilta sirkuskavereilta aina kun tavataan ja hyvästellään, suorastaan tarviin niitä halauksia. Oon oppinu luottamaan, itseeni ja muihin. En enää tarvii niitä metrien korkusia suojamuureja, joita kasasin ympärilleni vuosikaudet. Viimeinkin uskallan olla minä ja ylpeä siitä mitä olen.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Pääsykoeseikkailu

Sain tosiaan toukokuussa pääsykoekutsun Turkuun, sirkusalan pääsykokeisiin. Kaikki sirkustyypit oli aivan ihania ku kerroin saaneeni kutsun mut miettiväni et en varmaan voi osallistuu ku on vaan yks käsi käytössä ni jokaisen vastaus miulle oli että tietysti menet! Kaikki, joilla oli Turussa tuttuja, kyseli tarviinko majapaikkaa ja kyytiki järjesty yhen pääsykokeeseen menijän autossa. Kaikki oli niin ilosia miun puolesta ja valmiita auttamaan, tää tukiverkosto on vertaansa vailla! ♥ Laitoin koululle sähköpostia ja sieltä sanottiin, että tervetuloa kokeilemaan jos otat lääkärintodistuksen mukaan, joten eiku tuumasta toimeen! Sillon maaliskuussa ku olkapää hajos, luulin pelin olevan jo täysin menetetty ja olin ihan asennoitunu siihen, että tää oli nyt tän vuoden osalta tässä. Mut sitku sainki luvan osallistua, olin aluks ihan jäätävässä paniikissa mut paniikki vaihtu pian ylitsevuotavaan riemuun. Oli niin huippua päästä näkemään se koulu ja kokeilemaan omia rajojaan ilman sen kummempia paineita ku tiedossa oli, etten tulis sisään pääsemään ku en ois vielä syksyllä siinä kunnossa et oisin voinu alottaa opiskelun.

Pääsykokeita edeltävä viikko oli melko pahaenteinen. Onnistuin jotenki saamaan ilmeisesti olkaseisonnan treenaamisesta nuoralla kallonpohjalihakset (wtf oikeesti, mitä tekemistä niillä on olkaseisonnan kanssa???) niin jumiin että miuta huimas viikon verran. Kaiken maailman kylmä- ja kuumageelit tuli kokeiltua läpi ja kävin lopulta hierojallaki mut mikään ei oikein parantanu tilannetta.

Noh, eipä siinä, kävin huimauksesta huolimatta juoksemassa pari kertaa reippaampia vetoja edessä olevaa cooperia ajatellen ku en ollu tehny käytännössä mitään kahteen kuukauteen olkapään takia. Ekalla kerralla meni ihan hyvin mut tokalla kerralla, pari päivää ennen pääsykoetta rupes polvi temppuilee, ojentajille kävi jotain mystistä, toinen pohje jumittu täysin ja siihen päälle vielä se huimaus ja olkapäävamma. Mietin sen lenkin jälkeen et oiskohan vaan viisainta jättää välistä koko pääsykoe ku koko universumilla tuntu olevan jotain miuta vastaan. Mut huristellessani ratikalla kotiin päin, sattu jännä juttu. Miulle alko juttelee joku laitapuolen kulkija ja vaihettiin siinä pari sanaa. Ei mitään ihmeellistä, enkä vihjannu sanallakaan et miul oli pienoinen kriisi päällä. Se jäi ennen miuta pois mut palaski ovilta vielä miun luo sanomaan "älä luovuta". Täysin vieras ihminen, joka ei tienny miun tilanteesta mitään, tuntu että se oli jonkinlainen merkki. Hymyilin, en luovuta koskaan. Päätin että Turkuun menen vaikka pää kainalossa ja hyvä että näin päätin, koska kaikki meni mainiosti.

Lähtöpäivänä niska oli vielä jotenki ihan jumissa, mutta huimaus lakkas. Olin ihan fiiliksissä siitä että olin menossa Turkuun, nuo pääsykokeet oli se asia, johon olin treenannu ja tähdänny koko vuoden. Sain majailla kaverini tyhjillään olevassa kämpässä koitoksen ajan ja sinne päästyäni mahtava fiilis senku parani, hyvä etten itkeny ilosta auringonlaskua ikkunasta ihaillessani ku tuntu niin hyvältä olla siellä. Ilmaki oli mitä mainioin, mittari näytti hellelukemia.

Pääsykokeiden kolme päivää oli koko vuoden parhaat. Meillä oli aivan kertakaikkisen mahtava porukka, kaikki kannusti, autto ja tsemppas toisiaan ja iloitsi toisten onnistumisista. Ei minkäänlaista kilpailua, ei nenänvartta pitkin katsomista, ei kateellista kyräilyä, ei mitään negatiivista. Me vietettiin aikaa toistemme kanssa koitosten välissä ja päivien päätteeks, tuntu ku ois ollu osa isoa, ilosta perhettä. Miten kolmessa päivässä on ees mahollista ryhmäytyä niin? Sirkusihmiset on kyllä aivan oma lukunsa, en oo koskaan missään kokenu sellasta avoimmuutta, lämpöä, hyväksyntää ja yhteishenkeä, mikä sirkusharrastajien keskuudessa vallitsee, niin vieraiden kuin tuttujenkin välillä. Sirkusihmiset on hengenheimolaisia, joku siinä maailmassa vaan kokoaa yhteen. En oo koskaan potenu minkäänlaista haikeutta riparin, leirien tai edes koulujen päätteeks ku ollaan hyvästelty ihmiset ja lähetty kaikki omille teillemme ja oon aina jotenki ihmetelly, miten se muille on ollu niin iso asia. Mut nyt ymmärrän. Ku pääsykoe oli ohi, mie itkin. Ja siitä itkusta ei tullu loppua. Oisin halunnu jäädä sinne kaikkien niiden ihanien, samanhenkisten ihmisten kanssa siihen inspiroivaan ilmapiiriin. Miulla oli tosi vahva tunne, että tänne mie kuulun, tänne mie haluun, tällasta elämää haluun elää. Koululla miulla oli tosi hyvä olla, niin hyvä ettei sieltä ois malttanu lähtee päivien päätteeks sitte millään.

Leijuin koko pääsykokeen ajan jossain aivan toisissa sfääreissä. Vedin ihan täysillä kaiken minkä pystyin ajattelematta tippaakaan, miltä muiden silmissä näytän. Öisin en saanu nukuttua, en siks että ois jännittäny vaan siks että olin kertakaikkiaan niin fiiliksissä. Kolmelta päivältä unisaldoa kertyi yhteensä peräti kymmenen tuntia. Miulla oli vähistä unista huolimatta hyvä olo ja annoin sen näkyä. Nauroin ja hymyilin, nautin liikkumisesta, nautin siitä ku pääs pitkästä aikaa treenaamaan kovaa, iloitsin saadessani tehdä kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä yhellä kädellä vaikken juuri muuhun akrobatiaan kyennytkään. Kannustin toisia niin pirusti joutuessani ite skippaamaan ilma-akrobatiaosuudet. Cooperissa juoksin naisten parhaan tuloksen, melkein 2800m 30 asteen helteessä, kahen tunnin yöunilla, takana kahen kuukauden treenitauko (miun kunto ei ilmeisesti ollukkaa huonontunu ihan niin radikaalisti ku pelkäsin). Kaikki meni jotenki ihan nappiin. Omassa nuorasoolossani jännitin, mutta vähemmän ku ikinä, jalat totteli, enkä ees tärissy pahasti! Pystyin tekemään paljon enemmän ku olin odottanu, vaikka paljon jäi toki myös olkapään takia tekemättä. Haastatteluissa en menny lukkoon, vaan höpöttelin hymyillen ihan järkeviä vastauksia ja raati hymyili takas. Ei hyvä tavaton että oonki saanu kuluneen vuoden aikana rohkeutta! Ylitin itteni kerta toisensa jälkeen ja rakastin jokaista hetkeä.

Päivät oli melko pitkiä ja intensiivisiä, ne koetteli niin henkistä ku fyysistäki kestävyyttä, mut miulla ei ollu mitään ongelmia. Ekana päivänä niskajumiki kaikkos ku se sai vissiin tarpeeks tehokasta shokkihoitoa kaikkien mahollisten sirkuslajien muodossa. Olin oottanu, et oisin ihan kuollu päivien päätteeks mut ilmeisesti miun olkapäätapaturmaa ennen rakentama peruskunto oli niin hyvä, että ei tehny ees tiukkaa. Lihaksetkaan ei kipeytyny yhtään sen pahemmin ku normaalienkaan treenien päätteeks. Tosin miun osuudet oli toki lajista riippuen osin kevennettyjä ku miun piti skipata tai suorittaa soveltaen kaikki sellaset tehtävät, joissa piti roikkua tai tuli paljon painoa molemmille käsille. Ootin, että tehtävät ois ollu paljon raskaampia, että meiät ois rääkätty ihan henkihieveriin mut päivät oliki ihan inhimillisiä. Miulla oli niin hauskaa että oisin mielelläni viettäny vielä toiset kolme päivää testattavana.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi myös pääsykoeseikkailulle. Jäätiin vielä porukalla koulun pihalle loppuhaastattelujen jälkeen viettämään yhdessä aikaa iltaan asti skumppalaseja kilistellen ja herkkuja napostellen. Pääsykoe on muisto, joka on tallentunu lähtemättömästi miun sydämeen. Yhteishaun tulokset tuli heinäkuun alussa ja pienoiseksi hämmästyksekseni oon toisella varasijalla. Ei lainkaan hullummin tällä olkapäällä! Ens vuonna uus yritys!

Pääsykokeet teki selväks, että sirkus on todellaki sitä, mitä mie tulevaisuudeltani haluan. Rikkinäinen olkapää on vaan hidaste. Miusta tulee sirkusammattilainen, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Sirkus on se, mikä tekee miut onnelliseks, minkä vuoksi oon valmis antamaan kaikkeni. Joku päivä mie vielä tanssin nuoralla spottivalojen loisteessa ja suurin unelmani on totta.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Tapahtumien täyteinen kevät

Johan on ollu taas kevät, ihan jäätävää tykitystä viikosta toiseen. Tammikuussa meillä oli ihanat prinsessabileet ku juhlittiin parin sirkuskaverin synttäreitä. Tais olla miun elämän eka kerta ku pukeuduin prinsessaks.

Pian sen jälkeen alettiin treeniparini kanssa työstää meiltä tilattua pariakrobatianumeroa Lasten ja nuorten säätiön tapahtumaan ja päästiin esiintymään ekaa kertaa ihan isossa tilaisuudessa Helsingin Musiikkitalolla. En ois koskaan uskonu esiintyväni virallisesti satapäisen yleisön edessä. Jännitti aivan pirusti mutta kaikki meni hienosti, kyllä kannatti!

Sit oliki muutto ja muuton jälkeen oli taas vaikka mitä sirkushappeningeja, osallistuin jollekin kansainväliselle naisten sirkusleirille, josta yks sirkustuttu vinkkas ja se oli ihan mielenkiintonen kokemus. Sieltä ei sinänsä jääny paljookaan käteen mut oonpa ainaki yhtä kokemusta rikkaampi. Tuli myös esiinnyttyä nuoralla leirin päätösshowssa. Meiän numero käsitteli unettomuutta ja ei kyllä ihan hirveesti tarvinnu yrittää eläytyä omaan rooliinsa siinä muuton jälkimainingeissa ku suoritin siinä leireilyn lisäks vielä yliopistourani viimosen tentin. Olin ihan puolkuollu ku ei ollu ehtiny levätä yhtään ties kuin pitkään aikaan.

Ja tosiaan, kuten sanottua, sanoin heipat yliopistolle. Miulle riitti. Kivet ja männynkävyt on nyt nähty ja on aika keskittyä asioihin, jotka tuntuu mielekkäiltä. Oon siis ollu maaliskuun alusta asti "kesälomalla" ku sain siihen mennessä raavittua Kelan vaatimat opintopisteet kasaan. Vitsi että miun elämänlaatu on parantunu ku ei oo tarvinnu enää raahautuu luennoille tai pakottaa itteään lukemaan umpitylsiä luentomateriaaleja tenttiviikoilla! Tuntuu ku tonnin paino ois nostettu harteilta ja olin ihan euforiassa pari seuraavaa viikkoa käveltyäni viimosta kertaa yliopiston ovista ulos. Olen vapaaaaa!!

Leirin jälkeen oli pelleperjantai, joka oli hyvä syy pukeutua treeneihin hassusti.

Sit alkoki jo yhteishaut ja tämä neiti haki kuulkaas Turkuun opiskelemaan sirkusta! Tosin matkaan tuli vähän mutkia... Ehin nautiskella melko huolettomana ensimmäisistä keväisistä päivistä nuoralla keikkuen:

Mutta puolivälissä sirkuksen ennakkotehtävien tekemistä onnistuin harjottamaan olkapääni rengastrapetsilla. Se kävi ilmeisesti osittain paikaltaan ja tällä hetkellä tilanne on se, että oottelen pääsyä leikkaukseen, koska yks nivelsiteistä on irti ja nivelen sisällä on joku randomi rustonpala. Ennakkotehtävien suorittaminen ykskäisenä oliki sangen mielenkiintonen projekti. Niihin piti nimittäin haalia yhteensä 10 min videomateriaalia akrobatiasta, ilma-akrobatiasta, tasapainoilusta, jongleerauksesta ja omasta lajistaan. Olin onneks ehtiny kuvata minuutin verran akrobatiaa tapaturmaa edeltävällä viikolla ja ilma-akrossa sain käyttää lääkärintodistusta vastaan jotain vanhaa ja ainoaa videota, jonka oon koskaan ilma-akroilustani kuvannu, jossa oli ohjeistuksesta poikkeava vaatetus. Tasapainoilussa oon onneks sen verran taitava et niistä selvisin ilman toistaki kättä ja jongleerauksen hoidin erittäin varovasti viimosina mahollisina päivinä ennen tehtävien palauttamista. Loput materiaalit sain kasaan vanhoista videoista. Mikä onni että oon kuvannu vuoden aikana suorituksiani!

Nuoraa tuli tehtyä parin kuukauden verran käytännössä ykskätisenä. Taukohan ei tietenkään tullu kysymykseenkään, ahem. Mut nuora on kertakaikkiaan vaan jotain mitä tarviin että pää pysyy kasassa! Kaikessa muussa treenailussa sit puolestaan on ollu pakko pitää taukoo tai ottaa tosi varovasti ku en oo pystyny kunnolla ees juoksemaan ennen toukokuun loppua ku olkapää ei oo kestäny mitään. Sangen hajottava kokemus. Mut nyt se on onneks arjessa oireeton! Kärrynpyöriä ja kiipeilyä on vaan pirunmoinen ikävä.

Sitku ennakkotehtävistä selvittiin, oli heti perään edessä aivan hemmetinmoinen ompelurumba keppihevosten SM-kisoja varten. Onneks olin joululomalla ommellu muutamia heppoja jo varastoon, touhusta ei ois tullu tän käden kanssa ja sillä aikataululla muuten yhtikäs mitään. Kisat oli mahtava kokemus ja pollet meni hyvin kaupaks. SM-kisojen valmistelun ohessa oli taas jos jonkinmoista sirkustyöpajaa sun muuta.

SM-kisojen jälkeen oliki vuoden ensimmäinen päivä ku ei tarvinnu tehä yhtään mitään. Täytyy myöntää että olin aika uupunu noihin aikoihin. Kaiken muun lisäks kevääseen mahtu henkisesti tosi kuormittavia tapahtumia. Mut onneks rinnalla oli koko ajan sirkus, se on miun kantava voima. Sain vähän lepäiltyä ja pidin elämäni pisimmän ompeluloman (joka kesti huimat kolme viikkoa). Jossain vaiheessa juhlittiin maailman sirkuspäivää temppuilemalla puistossa porukalla ja se tuli niin tarpeeseen, tosi voimaannuttava ja piristävä kokemus!

Toukokuun alussa ehdin jonkin verran nautiskella keväisistä ilmoista kulkien metsissä ja kävellen nuoralla. Miulle muutti myös pitkän haaveilun jälkeen jälleen kaks rottaa! Mut niistä enemmän myöhemmin.

Hetken hengähdystauon jälkeen sainki sit pääsykoekutsun Turkuun. Olin jo heittäny toivoni osallistumisesta ajat sitte ku olkapää ei ottanu parantuakseen mut laitoin koululle kuitenki sähköpostia, jossa selitin tilanteeni ja sieltä tuliki lupa osallistua lääkärintodistusta vastaan ykskätisenä. Joten ei ku armottomassa paniikissa järjestämään matkoja ja majotusta ja keksimään kolmen minuutin nuorasooloa! Tiesin jo sinne lähtiessä, etten tuu tänä vuonna saamaan opiskelupaikkaa, koska olkapää ei tuu olemaan kunnossa vielä ens syksynä ku opiskelu alkais mut voi että oon ilonen siitä että kävin silti kokeilemassa! Vietin nimittäin Turussa tämän vuoden parhaat kolme päivää nauttien jokaisesta hetkestä. Taidan raapustaa pääsykokeistaki oman postauksensa, niistä kolmesta päivästä jäi niin kertakaikkisen hyvä fiilis. Mutta sellanen kevät täällä, elossa ollaan ja matka jatkuu!

torstai 23. kesäkuuta 2016

Uusi koti

Täällä mie nyt istuskelen, uudessa kodissa. Muutin lauantaina Kalliosta kilometrin päähän Vallilaan ja hyvästelin ikuisiksi ajoiksi kamalan naapurini. Täällä on käsittämättömän hiljasta ja rauhallista, voi että oon nukkunu hyvin. Ihanaa ku ei tarvii enää nukahtaa ja herätä vitutukseen, eikä huudattaa liesituuletinta täysillä tupakansavun takia. Täähän on siis se sama asunto, jossa asuin parin kuukauden verran ennen joulua. Oli tosi hassua palata ku tuntu ettei ois koskaan poissa ollukkaan, tuttu paikka, tuttu tuoksu, toinen koti. Vähän ahdastahan täällä on ku piti sulloa kaikki omat huonekalut asunnon päävuokralaisen (joka on siis puol vuotta ulkomailla) huonekalujen sekaan, mutta eiköhän täällä syksyyn asti viihdytä.

Muutto hoitu hirveessä hötäkässä isin ja yhen sirkuskaverin avustuksella. Eipä siinä ollu pahemmin ehtiny miettiä koko asiaa ku on ollu niin kamala kiire, tavaroiden pakkaamisenki hoidin kahtena viimosena yönä ennen muuttoa. Ku tavarat oli roudattu, luuttusin vielä lattiat ja huiskaisin oven kiinni ilman sen suurempia tunteita. Heippa naapuri, ei tuu ikävä!

Palasin kuitenki illalla vielä Kallioon hakemaan pyörääni ja kantamaan häkkivarastosta pari juttua ylös asuntoon turvaan. Siellä tyhjässä kämpässä seisoessani pysähdyin hetkeks ajattelamaan ja ku jätin avaimet keittiön pöydälle, yllätyin ku silmät täytty kyynelistä. En voinu sille mitään, tuntu aivan uskomattoman vaikeelta lähtee sieltä. Kaikki asuntoon liittyvät hyvät muistot ja siellä koetut tunteet tulvahti pintaan yhtäaikaa. Se oli ensimmäinen asunto, joka on tuntunu kodilta Lappeenrannasta muuton jälkeen. Unelmieni asunto parvella ja valkoisilla lattioilla. Viihdyin siellä. En oo varsinaisesti itkeny kertaakaan Helsinkiin muuttamisen jälkeen (paitsi Kanarialla ilosta), mutta tuona iltana mie istuin lattialla hämärässä, selkä vasten seinää, kyyneleet virraten.

Jossain vaiheessa alakerran naapuri tuli kotiin ja äänimaailma muuttu epämieluisaks. Kokosin itteni, annoin katseeni vaeltaa vielä viimeisen kerran huoneen ympäri ja kävelin ovelle. Kuluneen puolitoistavuotisen aikana oon parina yönä tullu kotiin koettuani jotain niin voimakasta ja pakahduttavaa et miun on ollu pakko jäädä eteiseen istumaan ihan hiljaa pitkäks toviks takki päällä ennenku oon voinu jatkaa nukkumaan. Se tunnelma sellasina hetkinä on tallentunu miun mieleen lähtemättömästi: hämärä asunto, sälekaihdinten raoista siivilöityvät valot, alhaalta kadulta kuuluvat satunnaiset autojen ja raitiovaunujen äänet, lämmin olo. Ku loin viimosen silmäyksen rappukäytävästä eteiseen, asunnossa oli just sellanen tunnelma. Painoin oven kiinni, puhkesin jälleen kyyneliin ja lähdin.

Miun tulee ikävä miun parvea, punaisia keittiönkaappeja, valkoista laminaattilattiaa, leveitä listoja ja korkeaa kattoa. Mut voi miten kiitollinen oonkaan siitä, että oon ollu Kalliossa asuessa niin valtavan onnellinen, kokenu niin hienoja asioita, tuntenu niin vahvoja tunteita, että sieltä oli vaikeeta lähtee. Oon eläny täyttä elämää ja se elämä jatkuu, uudessa asunnossa tulee uusia tunteita koettavaksi ja muistoja muistettavaksi. Ja viimein saan olla kodissani rauhassa. Vallilassa olo on tyyni. Kaikki on hyvin.

Laitan vielä itelleni pari kuvaa muistoks Flemarilta, nää on otettu kaks iltaa ennen muuttoa. Miun oli joskus tarkotus esitellä se asunto blogissa, mut enpä koskaan saanu aikaseks, joten näihin hieman sekaisiin tunnelmiin on nyt tyytyminen, lipastoki on näissä jo roudattu kaverin luokse hoitoon ja sen tilalla on epämääränen laatikko- ja rojuläjä.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Vielä muutama hetki joululomalta

Maailma jääty ennenku lunta sato ja kävin kokeilemassa luistimia ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Varpaat kuoli kymmenessä minuutissa. Hrr.

Heppatyttöä hymyilyttää. Olin yhtenä päivänä hoitamassa ystäväni eläinlaumaa, joka oli kasvanu vielä yhellä koiralla ja muutamalla kanalla sitten viime kerran.

Sitte tuliki lunta ja iski aivan saatanalliset paukkupakkaset. Ei paljoo inspannu nenäänsä näyttää oven ulkopuolella. Onneks oli takka, sen eteen leiriydyin.

Onkohan toi meiän Amie vähän läheisriippuvainen? Näin kävi joka kerta ku yritin venytellä.

Ja uus tukka! Väri tosin ei enää oo ihan yhtä leiskuva.

Oli ihanan rentouttava loma ja se tuli kyllä tarpeeseen. Viime vuosi oli lievästi sanottuna hektinen ja joululoma oli eka kerta koko vuonna ku olin ihan oikeesti lomalla. Toisaalta rakastan sitä ku koko ajan tapahtuu ja on mielekästä tekemistä, mut on se hyvä ees sen kerran vuodessa irrottautua siitä minuuttiaikataulusta, jättää ne kiireet Helsinkiin ja suunnata Lappeenrannan rauhaan, jossa saa ihan vaan olla ja nollata. Täydellinen päätös elämäni tähän asti parhaalle vuodelle. ♥