Vielä muutama Kanariamuisto

Nii. Palasin aikanaan Suomeen ja elämä on sen jälkeen ollu taas sellasta pyöritystä ettei oo ehtiny tai jaksanu istua alas kirjottamaan vaikka mielessä on ollu. Eihän blogia ois mikään pakko kirjottaa, mutta teen tätä lähinnä itteeni varten, että voin palata menneisiin tapahtumiinn ja mukaviin muistoihin jälkeenpäin, joten jotenki sitä haluis kuitenki taltioida asioita, vaikkaki sitte naurettavan paljon jälkikäteen. Kirjottelen tätä itseasiassa taas Kanarialta. Joskin tällä kertaa oon vaan lyhyellä vierailulla. Muutto Suomesta ei tällä hetkellä oo ajankohtanen seuraavaan neljään vuoteen. ;) Mut siitä lisää myöhemmin.

Miun Gran Canarian loppureissuki oli pelkkää timanttia. Paljon ehti tapahtua ja valikoin tähän vielä muutamat muistot kuvien kera.

Juhlittiin Saran synttäreitä kolmestaan Saran ja Davidin kanssa jonkun luksushotellin kylpylässä. Tää oli itseasiassa se samainen hotelli, jonka pihassa tein palmujen välissä löysää nuoraa ihkaensimmäisellä Kanarianreissullani. En tosiaan oo mitään uima-altaissalillujatyyppiä mut ai että teki hyvää täydellinen rentoutus ku oli treenannu kuukauden verran ku hullu. Oli aivan uudestisyntyny olo ku oltiin rentoiltu kaiken maailman vesisängyissä, suolahuoneissa, kolmessa erilaisessa saunassa, supersuolasessa, kelluttavassa altaassa vedenalaisine musiikkeineen, jäähuoneessa ja monessa muussa eukalyptuksenhuuruisessa sopukassa.  

Sitte alko karnevaalikausi. Se on siellä ihan sulaa hulluutta. Juhlimista aamusta iltaan päiväkausia ja ku yhen kaupungin karnevaalit loppuu, toisen kaupungin karnevaalit alkaa. Las Palmasin karnevaalihärdellit tuli erittäin tutuks, miut roudattiin sinne ensin yöllä, sit päivällä, sit toisena yönä ja toisena iltapäivänä ja vielä yhtenä yönä. Musiikki soi ja ihmiset tanssi kaduilla, kaikki pukeutuneena riemunkirjaviin asuihin. Oli hauska pukeutua ja katella sitä ihmisten iloa ja väriloistoa. Täytyy kyl myöntää että sain ehkä elinikäisen yliannostuksen karnevaaleista, liika on liikaa, mut hienoja kokemuksiahan ne oli!

Las Palmasin bileet huipentu mahtavaan paraatiin, jossa kaupungin läpi ajo 120 koristeltua rekkaa, jonka lavoilla tanssi porukkaa, joiden väleissä kulki ihan kaikkee mahollista sambatanssijoista dragartisteihin ja tavallisiin, iloisenkirjaviin karnevaalikansalaisiin. Paraati jatku iltakuudesta yön pikkutunneille. 

Jossain välissä juhlittiin Saran ja jonkun sen kaverin yhteissynttäreitä grillijuhlien muodossa henkeäsalpaavan upeissa vuoristomaisemissa. Espanjalaiset on niin ihania ku ne ottaa kaikki innolla mukaan ja jokanen vähääkään englantia hallitseva käy juttelemassa ja heittämässä läppää.

 Edu puolestaan näytti miulle sirkusartistin elämää Kanarialla. Pääsin kattomaan pari sen esitystä hotelleissa ja teatterissa. Mikään esitys ei koskaan oo liikuttanu miuta kyyneliin, jongleeraus etenkään, mutta se, miten Edu saa pallot soljumaan läpi ilman, on jotain niin kertakaikkisen maagista, että silmiä sai pyyhkiä useempaan otteeseen.

Valeska, jonka kanssa olin karnevaalikulkueessa, vei miut yks päivä työpaikalleen, jonkinlaiseen eläinten rescue parkiin, jossa sain kierrellä kattelemassa krokotiileja ja muita jännittäviä otuksia sillä välin ku Vale teki kasvomaalauksia lapsille. Kyllä vähän sääliks kävi ne olot siellä, ahtaat häkit ja ihmiset pääs pällistelemään tosi lähelle. En oikeen liputa eläintarhojen puolesta mut kyllä Korkeasaaressa on asiat hyvin ku tällasiin puistoihin vertaa.

Ku Las Palmasin karnevaaleista oli selvitty, alko Maspalomasissa seuraavat bileet. Niissä ei kovin montaa kertaa tullu kierrettyä ku olin lähössä takas Suomeen just saaren eteläpuolen parhaaseen karnevaaliaikaan. Kävin kuitenki yks yö kattomassa hienon drag gaalan. Ihan mielettömiä pukuja, asunvaihdoksia ja lavashowta. Ja en ymmärrä miten niin korkeepohjasil kengil on mahollista kävellä mitä ne artistit käyttää, huhhuh!

Ennen pitkää koitti se lähdön haikea hetki. Tuntu tosi lohduttomalta sanoa kaikille näkemiin. Niin upeat kaks kuukautta niiden ihmisten kanssa takana. Miun lento oli pari tuntia myöhässä, joten istuin lentokentän edessä nyyhkyttäen kattomassa viimosen kerran, kuinka vuorten siluetit hiipuivat tummenevaan horisonttiin palmujen huojuessa lämpimässä tuulessa. Matkalla turvatarkastukseen pidättelin kyyneleitä ja miun kaikki kamat levis pitkin lattiaa ku pengoin passia laukusta. Totesin sille virkailijalle että joo tää ei oo miun päivä. Se vaan katto miuta ystävällisesti hymyillen ja sano että päivä ei oo vielä ohi, tää voi vielä kääntyä hyväksi. Sit se katto miun boarding passia ja sano et miulla oli onnea, tyyliin kaikki senpäiväset lennot Skandinaviaan oli peruttu, mut koska mie olin lentämässä Lontoon kautta, ei miulla ollu hätää. Ja se viittilöi miut hymyillen eteenpäin ku olin saanu kamani kasattua. Meinasin ruveta taas itkee jo pelkästään siitä kuin ihania espanjalaiset on, siis kohteleeko missään muussa paikassa turvatarkastuksen virkailijat ihmisiä noin? Kanaria piti miusta huolen loppuun asti, sain ilmasta ruokaaki ku lento oli myöhässä. Paluumatka meni ikkunasta mitäännäkemättömin silmin tuijotellen.

Paluu Suomeen oli karu. Se otti todella koville. Kulttuurishokki oli musertava. En hymyilly viikkoon enkä jaksanu nähä ketään, halusin vaan olla yksin. Tuntu että miusta palas pelkkä tyhjä kuori ja sielu sekä sydän jäi kauas Espanjan aurinkoon. En ollu vuosiin tuntenu itteeni niin totaalisen alakuloseks. Ja säätki oli oikein sopivasti viikkotolkulla just sitä Suomen syvintä, harmaata paskaa. Ei ollu kauheen kivaa ei. Ajattelin Kanariaa joka päivä ensimmäisenä herätessäni ja viimosena nukahtaessani ja tottahan toki nukahtamisongelmat palas saman tien astuttuani armaan kotimaani ankealle kamaralle. Mut ajan kuluessa, päivien pidentyessä ja kultaisten muistojen haalistuessa sitä pikkuhiljaa löys takas elävien kirjoihin. Onneks on sirkus, olisin ollu niin hukassa ilman sitä.

Lähteminen yksin, vailla suunnitelmaa vieraaseen maahan, jonka kieltä en puhu, josta tunsin ennestään yhen viikon perusteella kourallisen ihmisiä, on ehkä hulluinta, mitä oon koskaan tehny. Mut en kyllä kadu hetkeekään että lähdin, en oo koskaan ollu niin onnellinen. Kun mieliala on suoraan verrannollinen lämmön ja valon määrään, ei liene vaikee päätellä miten euforisessa olotilassa vietin ne kaks kuukautta. Miulla ei oo sanoja kuvaamaan sitä, miten hyvä siellä oli olla. Kaikki tuntu niin kotoisalta. Se paikka oli niin iloinen, ystävällinen, värikäs ja eloisa, rakastuin siihen ilmapiiriin ja kulttuuriin, niihin ihmisiin, niihin maisemiin. Sain elää kaks upeeta kuukautta unelmaani, vapaana ja onnellisena, treenata sirkusta sydämeni kyllyydestä, oppia uutta, unohtaa stressin, levätä henkisesti, kaukana Suomen ja talven kuristusotteesta. Kiitos Gran Canaria, mie olin niin tän täydellisen irtioton tarpeessa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Playa de Arinaga

Miul on aika monena viikkona ollu tapana lähtee sunnuntaikävelylle ku sillon ei yleensä oo ollu mitään ohjelmaa. Yks kaunis (mutta erittäin tuulinen) päivä lähin seikkailulle kohti Arinagaa, jonka rannasta kaverini oli vinkannut. Olin kattonu kartasta et sen pitäs sijaita ihan lähistöllä, mutta kahen tunnin haahuilun jälkeen aloin miettiä että onkohan miun reittivalinnassa menny jotain pieleen. Ensinnäkään sinne ei ilmeisesti kuulu kävellä. Kaupungin laidalta matka eteni teollisuusalueiden läpi moottoriteiden liittymäviidakkoon. Mie hyppelin siellä ojien pohjalla takki pään päällä aurinkosuojana hulmuten. Jälkeenpäin kartasta tarkistettuani olin kyllä menossa ihan oikeeseen suuntaan, mutta usko loppu kesken ja kävelin taitavasti koko kaupungin ohi. Siitä tuli pienoinen tunnin lisäkierros moottoritien laidassa tähän kävelylenkkiin, joka loppujen lopuks kesti sit kolmisen tuntia. Mutta ai että tuntu hyvältä ku löysin viimein Arinagaan johdattavia opastekylttejä ja pääsin perille!

Onneks on kaiken tän sirkustreenin myötä niin hyvä peruskunto, että kroppa ei ollu moisesta moksiskaan, mutta nälkä alko olee melko kiljuva. En tietenkään ollu ottanu evästä matkaan ku olin suunnitellu meneväni Arinagaan illalliselle ja matkan piti kestää muka maksimissaan tunnin. Noh, joku kahvilan ilmanen wifi onneks pelasti, sain Google Mapsin toimimaan (miulla ei oo puhelimessa liittymää eikä näinollen nettiä) ja löysin kivan ravintolan rannan tuntumasta. Oon vähentäny tosi paljon punasen lihan syömistä, en osta sitä enää ite enkä syö sitä ulkona, mut tällä kertaa tein poikkeuksen ku ruokalistassa oli yhtenä vaihtoehtona vuohta. Lisäks maistoin kanarialaiseen keittiöön kuuluvaa gofiota, jossa oli ilmeisesti paahdettuja maissijauhoja sekotettuna kalaliemeen ja lopputulos muistutti vähän jonkin sortin puuroa. Vuohi oli tajuttoman maukasta, gofio taasen melko suolasta ja erikoista mut se oli ihan omiaan palauttamaan suolatasapainon auringossa hikoilun jälkeen.

Saatuani mahani täyteen, ehin vielä pienelle kävelylle rannalle auringonlaskun pehmeään kajastukseen. Aaltojen kuohua kuunnellessa tuli tavattoman tyyni olo. Istuin pitkään rannan tuntumassa katsellen, kuinka aurinko painui mailleen, taivas tummui pikkuhiljaa, vuoret muuttuivat silueteiksi ja tähdet syttyivät. Niissä hetkissä oli jotain taianomaisen rauhoittavaa. Oli ehdottomasti kaiken sen hortoilun väärti kokea tämä ilta.

En sentään ollu niin kaheli, että oisin lähteny seikkailemaan säkkipimeessä takas, vaan onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan taksin, joka kuljetti miut turvallisesti kotiin. (Samasta matkasta ois muuten saanu pulittaa tuplataksan Helsingissä.)

Perjantaina käytiin Saran kanssa uudestaan Arinagassa ku helleraja meni rikki Vecindariossa ekaa kertaa reissuni aikana, tällä kertaa Saran autolla ja valosan aikaan. Saran mukaan miun piti ehdottomasti maistaa yhtä tiettyä jäätelömakua, oisko siinä ollu pohjana kookosmaitoa ja lisäks jotain mansikoita, sorbettityyppinen jätski siis kyseessä. Ja koska Sara oli dieetillä ja miun herkkulakko ohi, popsin jätskiä sitte meiän molempien edestä, toisen annoksen lemppariani turrón-jäätelöä.

Ei hyvää päivää miten paljon on tullu massaa käsiin ja yläkroppaan olkapään kuntoutustreenin myötä, oikeen korostuu tollasen hellemekon kanssa. :'D

Mie en ottanu tälle reissulle uimapukua mukaan ku en tykkää uimisesta, enkä muutenkaan oo mikään suuri rannalla makoilun ystävä. Mut käytiin viime viikolla kylpylässä, johon piti sit ostaa bikinit, joten ajattelin että ehkä sitä pitää kerran käyä siellä meressäki pulahtamassa nyt ku täällä rantaparatiisissa kerran ollaan. Joten eiku tuumasta toimeen ja muutaman kiljahduksen saattelemana aaltojen armoille. Ei ollu mitään kauheen lämmintä (tosin varmaan silti samaa luokkaa mitä Suomessa parhaimmillaan), joten en ihan hirveesti nauttinu mut nyt on uitu meressäki! Täytyy myöntää, että on noissa aalloissa kyllä oma viehätyksensä ja täälläollessa oon myös alkanu ymmärtää rantaelämää ja koen, että rannalla on ihan kiva viettää pari tuntia, etenki sirkusporukassa, mutta veden lämpötila sais olla 30 asteen paremmalla puolella et sinne menis mielellään. Vilukissa mikä vilukissa.

Me juteltiin aaltojen äärellä pitkä tovi ja tuli intensiivisen treeniviikon jälkeen mukavan rentoutunu olo. Sara sano että näytän aina onnelliselta, että ilo oikein säteilee miusta. Se hymyilytti. Toisaalta ois ihme jos tää ylitsepursuava sisäinen hyvinvointi ei näkyis myös ulospäin.

Sara halus viiä miut vielä yhelle näköalapaikalle Arinagassa. Siellä sijaitsi majakka ja ravintola, jonka terassilta silmien eteen aukes loputon, kuohuva ulappa. Mekko oli ollu ihan kiva asuvalinta rannalle, mutta näköalapaikka + vapaasti puhaltava merituuli, JUUEI. Saatiinpa ainaki pirunmoisen hyvät naurut ku yritin kävellä niin etten ois vilautellu jokaselle vastaantulijalle. Vitsi että mie oon muuten nauranu täällä. Oon ikävöiny sitä että naurattaa niin paljon et mahaan sattuu. Suomessa niitä hetkiä on niin, niin harvoin. Mut täällä näiden höpsöjen kanssa nauraminen on osa arkipäivää.

Reissun päätteeksi Sara vei miut vielä maistamaan churroja, varsinainen herkkuöveripäivä! Mut oli kyllä niin ahkera treeniviikkoki että eiköhän tää ollu ansaittu. Hyvvää oli (ja hyvä tavaton miten paksua voi kaakao olla)!

Ready for some more fat and sugar!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Roque Nublo

Aivan ensimmäisenä viikonloppuna täällä ollessa nää ihanat vei miut vuorille. Roque Nublo on Gran Canarian toiseks korkein huippu ja siellä sijaitsee kaks valtavaa järkälettä tasasemman kallion päällä. Ajeltiin henkeäsalpaavan kauniita, villisti mutkittelevia vuoristoteitä ylös ja alas. Aurinko lämmitti ja poutapilvet muutti vinhasti muotoaan pysähtyessämme matkan varrella haukkaamaan välipalaa pieneen vuoristokaupunkiin. Ajatella, että joku oikeesti asuu sellasessa maisemissa, se ei vaan mahdu miun tajuntaan. Mie olin pelkkää hymyä, nautin niin sanoinkuvaamattoman paljon niistä maisemista ja sinisen taivaan nostattamasta keveyden tunteesta elettyäni edeltävät kolme kuukautta tukahduttavan harmauden musertamana.

Ensimmäinen etappi oli näköalapaikka, joka sijaitsi alkumatkalla hieman alempana kun lopullinen määränpäämme. Mut kyllä kelpas jo näitäki maisemia ihastella!

Jatkoimme matkaa autolla Roque Nublolle vievän luontopolun juurelle ja lähettiin kipuamaan. Oli upean aurinkoista, mutta melko kylmä tuuli.

Matkan varrelta löytyi jänniä onkaloita ja maisemat hiveli silmiä.

Täällä jos jossain sielu lepää.

Päästiin lopulta huipulle, asetuttiin toisen lohkareen kupeeseen ja katseltiin kauan kaukaisuuteen. Alapuolella avautui mahtava vuoristomaisema, pilvenhaituvat lipuivat loputtomalla taivaalla, horisontissa siinsi meri ja Teneriffa kohosi epätodellisen näköisesti pilvien keskeltä. Siellä ylhäällä aika menetti merkityksensä, eikä osannut muuta kun istua mykistyneenä luonnon kauneuden äärellä.

 

Paluumatkalla poikettiin vielä autolla Gran Canarian korkeimmalla huipulla, Pico de las Nievesillä. Siellä oli julmetun kylmä tuuli, mutta oli ihan käsittämätöntä, kuinka nopeesti pivet liikku ja muutti muotoaan. Miulla ei oo tuolta huipulta kuvia ku oli jokseenki kiire takas lämpimään autoon, eikä viittiny jäädä odottelemaan pilvetöntä hetkeä, mutta se näkymä on onneks tallentuneena miun sydämeen. Kertakaikkisen upea päivä!

Mie oon täällä niin onnellinen.

torstai 16. helmikuuta 2017

Arkea Kanarialla

Paratiisisaarella aika lentää siivillä. Suomi tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta. Täällä jokainen päivä on hyvä päivä. Aurinko kipuaa horisontin takaa tervehtimään jokaisena aamuna ja taivas on öisin tähtikirkas. Mie oon voinu täällä niiiiin hyvin. Miun koko elämän kestäneet nukahtamisongelmatki kaikkos toisena iltana, ihan mieletöntä ku alkaa väsyttää jo puoliltaöin ja nukahtaa saman tien ku käy nukkumaan! Oon tästä ihan fiiliksissä, en oo koskaan ennen pystyny nukahtamaan näin mutkattomasti. Oon aina sanonu asuvani väärällä aikavyöhykkeellä ja totta se näköjään on, tää kahen tunnin aikaero ja 12 tuntia päivänvaloa on tehny kerrassaan ihmeitä. Ja varmasti stressin poistuminenki vaikuttaa.

Miun perusilme kuluneen kolmen viikon aikana. Me so truly happy!

Tykkään kauheesti tästä kaupungista. Asun Vecindariossa, Gran Canarian itäpuolella. Kaupunki ei oo mikään jättisuuri, mut ei myöskään pienimmästä päästä, vaan sangen mukiinmenevä. Ehkä parasta on se, ettei tää oo turistikaupunki vaan täällä näkee tätä ihan autenttista kanarialaista elämänmenoa. Rakastan näitä värikkäitä taloja, tienvarsien palmuja ja somia pikku puistoja. Täällä mikään, siis kertakaikkiaan mikään ei muistuta Suomesta ja hyvä niin, ei nimittäin oo tippaakaan ikävä. Miks Suomessa talotki on harmaita betonimöhkäleitä, eikö riitä että sää on harmaata paskaa? Oon vuokrannu huoneen asunnosta, jossa asuu miun lisäks kolme muuta ihmistä, mut nään viikoilla yleensä ainoastaan yhtä niistä, muut hengaa täällä lähinnä viikonloppusin. Vuokra on todella alhanen ku Suomen hintatasoon vertaa ja myöskin ruoka on edullisempaa. Syön muutaman kerran viikossa ravintoloissa jos ja kun en jaksa ite tehä ruokaa ja niistä saa ihan valtavia annoksia alle kympillä. 

Arki rullaa mukavasti eteenpäin. Me treenataan pienellä porukalla aamupäivisin ja kolmena iltana viikossa on tunteja lapsille ja aikuisille. Oon saanu olla kaikessa mukana, lasten tunneilla apukätenä ja nuoraopettajana, aikuisten tunneilla oppilaana. Sirkusta siis riittää aamusta iltaan. Viikonloput on vapaita ja ne tuleeki kyllä ihan tarpeeseen että ehtii palautumaan seuraavaa treenijaksoa varten. Jalat oli pari ekaa viikkoa ihan tukossa jalkapohjista pakaroihin perjantain koittaessa, nyt kroppa alkaa pikkuhiljaa tottua uudenlaiseen harjotteluun ja viime perjantaista selvittiin jo melko kunnialla. Oon käyttäny vapaa-aikani seikkailemalla ympäri kaupunkia ja tekemällä pitkiä kävelylenkkejä ympäristöön. Nää ihanaiset täällä on myös käyttäny miuta rannalla, vuorilla, syömässä ja tutustumassa yöelämään. Mie kirjottelen parista reissusta erikseen postaukset ettei täst tuu ihan hirveen monen kilometrin mittanen.

Oon tutustunu mahtaviin ihmisiin ja löytäny myös hengenheimolaisen, iki-ihanan Eduardon, joka rakastaa tasapainoilua yhtä paljon ku mie! Edu on opettanu miulle ihan huikeita juttuja, viimisimpänä kävelyä puujaloilla ja korotettua rola-bolaa. Mie oon puolestanu saanu inspiroituu sen opettelemaan löysää nuoraa ja meillä onki jonkinsorttinen yya-sopimus, opetetaan toinen toisiamme. Kommunikointi on ajoittain erittäin mielenkiintosta ku meillä ei oo yhteistä kieltä, Edu puhuu suunnilleen saman verran englantia ku mie espanjaa (eli aika hiton vähän), mutta hyvin ollaan pärjätty tähän asti. Google translator on kaveri jos tulee tilanne että tarvii oikeesti saada jotain täsmällistä sanottua. Hauskinta tässä on se, että Edu on myös taiteilija sekä tekee rekvisiittaa, kuten mielettömiä päähineitä ja maskottipäitä paraateihin ja sirkusjuttuihin!

Mie oon koko sirkusurani ajan toivonu et löytäsin jonkun, joka vois opettaa miulle lisää tasapainoilusta ku Suomessa hirveen harva on siitä kiinnostunu ja Eduardo on vastaus miun rukouksiin. Tunnen itteni todella etuoikeutetuks ku saan oppia sellaselta mestarilta ja on muutenki ihan tavattoman suuri kunnia ku saan treenata täällä näiden taitavien ihmisten kanssa.

Yks miun tän reissun päämääristä oli päästä keskittymään tiukkaan nuoraan. Oon ottanu ilon irti nyt ku viimein on nuora vapaasti käytettävissä ja treenannu jokasena mahollisena päivänä. Harmi vaan ettei täällä oo ketään joka ois siihen erikoistunu, joten oon vissiin tuomittu pärjäämään näiden köysien ja vaijereiden kanssa omillani. Edu osaa tiukalla nuoralla jotain, mut miut nakitetaan aina opettajan rooliin tällä huikeella kolmen viikon nuorakokemuksellani jos jollekki ryhmälle tarttee sitä opettaa. Aamupäivät oon siis pomppinu vaijerilla ja vapaaillat puistossa omalla nuoralla. Tuleepa sekavaa ku nyt on kaks erilaista nuoraa kuvioissa, täällä niille on sentään eri sanat, tiukka nuora on cable ja löysä nuora cuerda floja.

Tiukka nuora on haastava ku on niin vahva tausta löysällä nuoralla. Tekniikka on kummassakin täysin erilainen, joten löysän nuoran osaamisesta on miulle tiukalla nuoralla enemmän haittaa ku hyötyä. Jalkapohjien lihakset on ainoot, jotka tietää, miten pitää toimia, koko muulla kropalla on pahoja ongelmia. Yritän käyttää tosi herkästi lantioo tasapainoiluun vaik tiukalla nuoralla pitäs olla ihan tiukkana varpaista päälakeen. Mut pitää ottaa päivä kerrallaan, ahkera treeni tuottaa kyllä tulosta, vaikkakin tuskastuttavan hitaasti.

Eli pelkkää hyvää tänne, oon niin onnellinen että hyppäsin tuntemattomaan ja antauduin seikkailun vietäväksi! Jokapäiväinen auringonpaiste tekee turvallisen olon ja ensimmäistä kertaa vuosiin miulla on aikaa itelleni. Mieli lepää, akut latautuu, on hyvä olla. Täällä mie viihdyn, että elämä osaaki olla ihanaa!

(Ja ei, en ole löytänyt täältä miestä. Hurmaava David on kaveri vaan ja ne toisen ihanan kaverin, Saran kanssa kuskaa miuta mihin tahansa.)

Tässä muuten vielä arkipäivä jokseenkin epämääräsessä videomuodossa. Mut kyllä siitä saa homman ideasta kiinni!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017